Suunnitelmat

  Aamu on vielä nuori ja varhaisen hämärä, silloin kun sarastus on jäänyt norkoilemaan aamuyön syliin miettimään hyvää syytä saapua paikalle tuomaan meille edes hiukan sitä myöhäis-syksyn valoa ja pois karannutta lämpöä ja valamaan meihin uskoa siihen että päiväkin tässä vielä koittaa, vaikka pahalta näyttäisi - mutta uhmaan hämärää ja astelen kuitenkin ulos. Ilmassa on syksyistä kosteutta ja maa on märkien lehtien täyttämä ja siellä täällä pilkottava sammaleinen nurmikko on märkä ja kurainen -  viimepäivien lämpimien ilmojen ja sateen pehmittämä. Kulutettu. Puuvajan takaa siirrän syrjään edellisen asukkaan kyhäämän pressukatoksen ja aloitan kosteiden halkojen viskelyn. Heittelen ne vajan eteen - halonpilkkomistukkini ympärille epämääräiseen sekamelskaan. Katoksen tyhjennettyäni tartun kirveeseen ja alan pilkkomaan. 
  Puut ovat sateen kosteuttamia eivätkä tahdo haljeta ja puoliskot jäävät itsepintaisesti säikeistä toisiinsa roikkumaan. Käsivoimalla vääntelen niitä sitten väkisin toisistaan eroon. Voimalla ja päättäväisyydellä, kipein sormin. Tätä puiden pilkkomista voisi kutsua pidemmän aikavälin suunitelmalliseksi työksi, kun sitä tässä tänään syys-säässä pilkkoo takka- ja saunapuita jotka löytävät tiensä takkaan vuoden päästä. Ensi vuonna. "Ensi vuosi": Tuo kaukana jossain utuisessa tulevaisuudessa lepäävä ajankohta, joka tuntuu olevan aivan yhtä etäinen kuin miltä "viime vuosi" nyt tänään tuntuu, mutta tässä minä kuitenkin pilkon puita ja mietin, että tulenko itse polttamaan näitä puita takassa vai teenkö jollekulle toiselle tässä palvelusta. Onko tässä järkeä? Missä olen vuoden päästä? Kuka olen? Miksi tämä suunnitelma kävisi toteen, kun mikään muukaan tehty suunnitelma ei viime aikoina ole mennyt niin kuin ajatteli ja toivoi. Uskoi. Vuosi sitten suunniteltiin elämää ja arkea - ei mitään kultareunuksista pumpulinpehmeää elämää - ruusunpunaista ja romanttista, vaan ihan tavallista eloa; töitä, likaista tiskiä ja imurointia, vessaharjoja ja petaamatonta sänkyä. Arkea. Kuitenkin - tässä minä nyt olen yksin - haravoimattomalla ja lehtien täyttämällä pihalla pilkkomassa märkiä puita sateessa.
  Kauempaa - metsän syvyydestä, kuulen koirien kimeää haukuntaa - ihmisten ääniä, jota seuraa kaksi peräkkäistä metsän läpi kaikuvaa laukausta ja sen jälkeen ahdistava hiljaisuus, joka laskeutuu pilviseltä taivaalta ja puiden latvoista peittäämään tapahtuman . Nyt - hirvenmetesästyskaudella - kuulemaani ääninäytelmää kutsutaan varmaankin "kaadoksi" - onnistumiseksi, mutta saaliin kannalta enemmänkin elämän suureksi tragediaksi. Ei se hirvikään varmaan ajatellut aamulla, että auringonnousun aikaan saa juosta lepikossa koiria karkuun ja että lopulta - jossain kylmän hakkuuaukean reunalla, pääsee maistamaan lyyjyä. Toisen onni on toisen epäonni - ehkä sitä pitäisi oikeasti oppia nauttimaan tästä harmaasta hiljaisesta aamusta - hiljaisuudesta ja rauhasta ja näistä kosteista itsepäisistä haloista, puutuneestä selästä ja työn teosta. Vapaudesta ja uusista kokemuksista ja kohtaamisista.Tekemisestä tekemisen vuoksi. Tarkoituksesta ja täyttymyksestä, muuttuneista suunnitelmista ja niistä yllätyksistä joita elämä eteen heittää. Elämähän on täynnä yllätyksiä: hyviä ja toisinaan vähemmän hyviä, mutta hyviä kuitenkin.