Aamukahvi

  Herään tavoilleni uskollisena, aikaisin ja vielä pimeään makuuhuoneeseen - ainoastaan ikkunalaudalla vilkkuva kotiboksi luo hailakan sinisen vilkkuvan hohteen makuuhuoneen  valkoiseen kuultomaalattuun kattolaudoitukseen. Olen täysin hereillä, mutta jään hetkeksi kanssasi peiton alle makaamaan. Tunnen lämpimän jalkasi paljaan ihon omaani vasten ja  kuuntelen hetken sinun rauhallista ja tasaisen vaimeaa kuorsaavaa hengitystä. Voisin jäädä tähän makaamaan vaikka koko päiväksi, mutta rauhattomuus vaivaa ja nousen ylös. Hiivin ulos makuuhuoneesta ja suljen oven takanani. Alhaalla eteisessä puen lämpimät vaatteet päälle - ja yhtäkkiä muistan yöllä näkemäni unen, jossa sinä toit minulle kaksi malamutinpentua. Uni tuntui niin todelliselta, että havahtuessani hereille muistan ajatelleeni, että täytyy nousta ja lähteä kusettamaan pentuja ulos yöhön. Käänsin kuitenkin kylkeäni ja vein käteni sinun käteesi ja nukahdin uudestaan. Palaan nykyhetkeen ja saatuani saappaat jalkaan avaan oven ja astun yksin - ilman koiranpentuja - ulos pakkaseen katselemaan vielä pimeätä sydäntalven-aamua.
  Yön aikana on tullut lisää lunta, uutta pehmeä pakkaslunta entisen - jo hieman päältään kovettuneen lumen päälle. Pakkanen puristaa poskia hellästi ja ihailen kuinka hyvin kuusiaitani jaksaa kantaa raskaana roikkuvaa lumimassaa. Astelen polvensyvyisen hankeen ja kierrän taloa ja astelen ylös kallion laelle, mökilleni. Perille päästyäni katselen hieman ympärilleni ja ihailen tonttiani, omaa maatani, kotiani - ja sieluni valtaa kiitollisuuden, ilon, surun ja pelon erisävyiset tunnetilat ja jostakin syystä heittäydyn selälleni hankeen makaamaan. Makaan siinä paikallani, katsellen yläpuolellani levittäytyvää puolipilvistä ja täysikuun -  mustasta harmaaksi - värjäämää monisävyistä pilviverhoa. Pilvien lomasta näkyy paljasta yötaivasta, tuikkivia tähtiä, kirkas kuu - maailma on pian heräämässä uuteen aamuun, mutta toistaiseksi on vielä hiljaista. Etäältä kuuluu kuusimetsän suodattaman liikenteen hiljaista surinaa. Kuuntelen ympärilleni levittäytyvää hiljaisuutta ja rauhaa, raukeutta. Makaan siinä ja nautin. Voisin nukahtaa tähän paikkaan, tähän rauhaan, tähän sieluntilaan ja tiedän että nukahtaisin hymyissä suin. Nukkuisin rauhallista unta ja näkisin kauniita unia hyvistä asioista. Sinusta, minusta - meistä. Auringosta ja hiekkarannasta, munkkikahvista kauppatorilla. Huolettomasta elämästä, huolien täyttämässä maailmassa. 
  Makaan siinä minuutteja - ajattoman hetken, mutta kylmyyden kaivautuessa vaatteiden läpi havahdun ja nousen pystyyn. Astelen alas kalliolta, takaisin sisälle ja lataan kahvinkeittimen. Ulkona sarastaa ja keittiön ikkunasta katson puiden oksien lävitse ja näen kuinka aurinko etäällä maalaa taivaanrannan punaiseksi. Yö on ohi ja uusi päivä koittaa. Elämässä on niin monta asiaa niin hyvin, joten miksi edes miettiä niitä asioita, mitkä eivät ehkä vielä ole täysin kohdallaan. Ne tulevat olemaan, tavalla tai toisella. 
  Kaadan kahvia kahteen siniseen mukiin, ja toiseen vielä jääkaapista maitotilkan. Katselen hetken, kuinka maito sekoittuu ja värjää kahvin pehmeämmän väriseksi. Otan mukit mukaan ja nousen natisevia portaita ylös makuuhuoneeseen. Istun alas sängynreunalle ja herätän sinut kahvinmakuisella suudelmalla. Aukaiset varovasti silmäsi, vastaat herätykseen hiljaisella halauksella ja ojennan sinulle mukin: "Murulle aamukahvia. Ole hyvä", minä sanon
- "Ei! Ei sun pidä passata."
- "Ei mun pidäkkään, mut mä halun."
  Siemailemme hiljakseen kahvia, katselemme toisiamme ja mietimme mitä tänään keksisimme.

Varjo

  Martin matka takaisin menneisyyteen oli yhden viestin mittainen, ja se matka oli yllättävän lyhyt - järkyttävän paljon lyhyempi kuin se matka jonka Martti oli taittanut päästäkseen eilisestä nykypäivään - ja kouraan annettu lippu oli yhdensuuntainen, eikä sisältänyt vaihto-oikeutta. Vuosien saatossa Martti oli viettänyt lukemattoman määrän yksinäisiä öitä terävän puukon seurassa pohtien sitä viimeistä - suurta ja lopullista kysymystä. Joka aamu hän oli kuitenkin herättyään päättänyt olla tarttumatta epätoivoon  - luvannut olla itselleen hyvä ja anteeksiantava - luvannut jaksaa, luvannut olla luovuttamatta, mutta useat olivat ne aamun jälkeiset päivät ja illat, joiden kuluessa hän oli pettänyt itsensä ja aamulla herännyt taas veristen lakanoiden seurasta.
  Eletty elämä oli muuttanut Marttia - kärventänyt häntä, kuin liekki grillibrikettiä. Haavat paranivat ja arpeutuivat, mutta pois ne eivät olleet haalistuneet ja hänen oli lopulta muututtava tomuiksi mennäkseen rikki - koettava täydellinen romahdus, jotta hän pystyi löytämään sen elämän takinliepeen johon tarttua, josta aloittaa uuden rakentamisen. Martti oli saanut apua, mutta vasta maatessaan psykiatrin määräämässä rautaputkisessa vuoteessa, lukitun oven takana, hän ymmärsi oman henkisen tilansa ja kykeni aloittamaan elpymisen. Ensihoidon, terapian ja lääkityksen jälkeen Martti oli tarttunut mahdollisuuteen muuttaa uudelle paikkakunnalle, uusien ihmisten keskelle - ihmisten jotka eivät tunteneet sitä ihmistä joka hän oli ollut, jotka eivät olleet nähneet sitä onnetonta itseinhoista pelkuria, joka teki itselleen pimeinä iltoina pahaa, joka ei nähnyt mitään valoa elämässä, joka ei enään ollut jaksanut. Kerros kerrokselta Martti oli rakentanut itsensä uudestaan - ja vaikka hän toisinaan tarttui, siihen menneestä tuttuun synkkyyteen ja toisinaan myös pelkäsi uutta romahdusta, niin ajan myöten hän oppi elämään. Martin elämä täyttyi hiljakseen asioista, jotka toivat hymyn kasvoille ja hän opetteli tuntemaan onnea. Elämästä tuli hyvää ja Martti vahvistui - tuli vahvaksi. Selviytyi.
  Päivä päivältä eilinen oli jäänyt kauemmaksi - unohtunut, ja kun hän erään kesäillan pimeydessä oli kaivanut vaatehuoneen perukoilta esiin vanhat valokuvaalbumit, oli hän hyvin vakuuttunut siitä että se hahmo niissä valokuvissa oli joku toinen. Se ei voinut olla hän, koska hän ei näyttänyt siltä hahmolta joka kuvissa esiintyi - ei fyysisesti eikä henkisesti, eikä hän missään nimessä voinut hyväksyä sitä elämää, jota se kuvien hahmo oli elänyt, tekoja ja valintoja joita se oli tehnyt. Martti otti albumit mukaansa pihalle ja sytytti itserakentamansa kesäkeittiön takkaan tulet - ja kuin muodonmuutoksen viimeisenä kerroksena, hän irroitti albumista kuvan kerrallaan ja heitti ne yksitellen nuotion liekkien syötäväksi - poisti viimeisen fyysisen todisteen menneestä. Lopuksi hän heitti myös albumit nuotion syötäväksi - katseli hilja vakavin silmin, roihuavan nuotion liekkejä. Kesäillan muuttua yöksi ja nuotion hiivuttua hän käveli takaisin sisälle ja kävi sänkyynsä nukkumaan miehenä ilman ikävää eilistä. 
  Muutamaa viikkoa myöhemmin Martti sai viestin, ja se viesti kumosi kaiken ja paljasti hänelle, että menneisyys on kuin kantapäistä lähtevä varjo - toisinaan lyhyempi, toisinaan pidempi, kuitenkin kiinteä osa häntä ja valaistuksesta riippuen se välillä näkyy hyvinkin selvästi.

Joulu

  Taivas on jo musta, vaikka maa onkin valkoinen. Ulkona on kylmä. Äitin mielestä pitää pukea villapaita päälle ja ne paksut rukkaset - joka aamu. Nää rukkaset joilla ei voi tehdä mitään - ei ees ottaa lapiosta kiinni. Sisällä on kuitenkin lämmintä, melkein kuumaa. Pöydällä on kynttilöitä, ja seinillä niitä meidän tekemiä tonttuja. 
  Me istutaan kaikki tässä edessä, kandessa rivissä ja mä istun Aleksin ja Iineksen välissä. Ihan liian ahdasta . Äiti ja isi istuu meidän edessä muiden äitien ja isien seassa. Osa seisoo seiniin nojaillen, kun kaikille ei oo paikkoja. Isillä on kamera. Se kuvaa mua, enkä mä tykkää siitä yhtään. Ihan tyhmää. Yritän olla katsomatta niitä, mutta en pysty pitään katsetta poissa. Äiti hymyilee, näyttää iloiselta. En tykkää tästä yhtään ja halun kotiin. Me laulettiin äsken äidin porsaista, mut mä en laulanut. En halua ja mun mielestä toi on ihan tyhmä laulu - en ymmärrä sitä; mä en ainakaan mikään porsas ole. Seuraavaks lauletaan joulupukki-laulu. Se on parempi laulu, mutta oon kyllästynyt siihenkin - kun sitä on harjoteltu niin monta kertaa. Tylsää. Eilenkin harjoittelu meni ihan pelleilyks kun ketään ei enään kiinnostanu. Opettaja suuttu ja sano et joulupukin tontut katsoo ja kuuntelee meitä, eikä se tykkää sellasista lapsista jotka ei halua laulaa kauniisti. Pitää olla kiltti. Totella. Mä oon yrittäny oppia sanat ulkoa, niin et pystyn laulaan kauniisti mukana, mut unohdan aina ne sanat. Nytkin yritän, mut ei onnistu.
  Kivempi katella ikkunasta ulos. Ikkunassa on sellasia lumihiutaleita. Me ollaan tehty niitä. Jotkut on tosi hienoja. Mä oon tehny kanssa noita, mut en niitä hienoja. Vein niitä kotiin ja äiti ripusti ne keittiön ikkunaan. Sano et mä oon tosi taitava ja että ne oli tosi kauniita. Mut ei ne ole, mä tiedän sen. Se sanoo niin vaan et mä tulisin iloiseks ja koska äitien pitää aina kehua lapsiaan. Niitä on tosi vaikee leikata, kun se paperi on sellasta ohutta, ja se repee aina ja sit pitää alottaa uudestaan alusta. Sit äiti sano et me voitas tehdä niitä kotonakin - yhdessä, mut ei me tehty, kun ei meillä oo tommosta paperia, eikä äitillä ja iskällä koskaan oo aikaakaan, nyt kun on joulu ja koko ajan pitää vaan siivota, siivota ja siivota. Ihan tyhmää.
  Nyt tuolla ulkona näkyy jotain. Joku ukko jolla on punainen takki ja punaiset housut. Onkohan sillä parta kanssa ja punainen myssy? On, sittenhän sen pitää olla... joulupukki. Muut ei vissiin oo huomannu, kun ne vaan jatkaa laulamista, ja äidit ja iskät vaan katsoo meitä kun me lauletaan. Nousen seisomaan et näkisin paremmin. On se joulupukki ja on sillä vielä säkkikin selässä, ja se tulee tännepäin. Muut näkee et mä katon jotain ja ne nousee kanssa seisomaan ja lopettaa laulun kesken. Joku huutaa "Joulupukki...." ja jonkun pikkusisko alkaa itkeä. En ymmärrä miks. Nyt se koputtaa oveen  ja jonkun iskä menee aukaiseen, ja kaikki kääntyy ovelle päin. Se tulee sisään ja mumisee jotain kilteistä lapsista ja raahaa sitä raskasta säkkiä sinne meidän eteen. Opettaja tuo sille jakkaran, mut eihän se sellasessa voi istua. Pukille pitää tuoda keinutuoli, koska sellasessahan vanhat ihmiset aina istuu. Niinkun iso-mummi. Se istu aina keinutuolissa ja kerto siitä kuinka sillon kun se oli pieni ja kaikki oli köyhiä ja ne aina söi vaan sitä puusta tehtyä puuroa. Sille pienelle jakkaralle se kuitenkin istuu ja opettaja alottaa joulupukki laulun alusta, ja nyt kaikki laulaa mukana. Mäkin yritän oikeen kunnolla. En muista sanoja mut liikutan suuta niin et se näyttäs kun mä laulaisin. 
  Laulun jälkeen se aukasee säkkinsä ja kaivaa sieltä punaiseen possupaperiin paketoidun paketin ja sanoo että paketissa Aleksi. Aleksi nousee ja hakee paketin, repii sen melkeen pukin kädestä, ja alkaa repiä paperia auki jo ennenkun se pääsee takas istumaan siihen mun viereen. Paketissa on sininen jeeppi; Land Roveri. Hieno. Seuraavaks pukki nostaa säkistä Juuson paketin, mut Juuso ei uskalla mennä sinne eteen. Sen äiti nousee ja hakee paketin pukilta ja tuo sen Juusolle. Mamis. Katson säkkiä ja ajattelen et mä en oo tollanen. Mä uskallan kyllä ite hakea mun paketin. En pelkää, vaikka lauantaina, kun oltiin ulkona tekemässä lumilinnaa niin Santun isoveli sano, että joulupukki kaappaa lapsia, ja tekee niistä joulukinkkua tonttujen pöytään. Se yrittää vaan pelotella ja luulee et mä oon ihan tyhmä - joku vauva. 
  Säkistä nousee punaisia paketteja, sinisiä paketteja ja vihreitä paketteja. Iines saa paketin kanssa. Jonkun pehmolelun. Oravan, jolla on paksu häntä ja punainen rusetti. Säkki tyhjenee ja melkeen kaikki on jo saanut paketin. Eihän se pukki vaan oikeasti ole kuullut ja nähny sitä et mä en osannut laulua? Eihän Aleksikaan eilenkään laulanu kunnolla - pelleili samalla tavalla kun mä ja kuitenkin se sai jo sen jeepin. Pukki nostaa säkistä vielä Ellan paketin ja sen jälkeen se nousee ylös ja kiittää meitä hienosta laulusta ja kehuu että ollaan oltu kilttejä. Mulle se ei sitä kuitenkaan sano, kun mä en saanu mitään. Oli se vissiin sitten niin, että jotkut tontut oli kuunnellu meidän lauluharjotuksia ja nähny sen, että mä pelleilin enkä laulanu kunnolla.

Kipu

  Koulusta kotiin tultuaan Martti etsi eteisen siivouskomerosta punakahvaisen käyttämättömän puukon, lukittautui huoneeseensa ja alkoi päättäväisesti viillellä itseään. 
  Martti ei enään muistanut mistä kaikki oli saanut alkunsa - oliko se niistä vääränmerkkisistä ja väärästä kaupasta ostetuista vaatteista, rumista kengistä, ominaishajustaan vaiko siitä että tukka oli aamulla vinossa väärään suuntaan. Millään näistä ei enään pitkään aikaan ollut ollut mitään merkitystä - jatkuvasta kiusaamisesta oli tullut elämäntapa ja käytäntö johon ei enään tarvittu mitään erityistä syytä. Itseinho ja halveksunta itseään kohtaan oli alusta asti seurannut mukana ja hän oli lääkinnyt sitä rankaisemalla itseään. Alkuun oli riittänyt että muut saivat sanoa pahasti - haukkua, nauraa ja joskus sylkeä päin naamaa, mutta tunne oli ollut kuin riippuvaisuutta aiheuttava huume, joka ei kokenut täyttymystä ellei annosta tai nauttimistiheyttä järjestäen nostettu. Myöhemmin psyykkisen satuttamisen rinnalle oli tullut fyysinen satuttaminen - rystysten tekemiä mustelmia käsivarsiin, lyönnit palleaan ja potkut nivusiin. Niin sanottujen ystävien kanssa oli kuitenkin solmittu sanaton sopimus että näkyville paikoille ei saanut kajota. Rikkonaiset ja revityt vaatteet pystyi aina selittämään, mutta kaikille oli selvää että mustat silmät, ruhjeet kasvoissa ja murtuneet luut toisivat totuuden ennemmin tai myöhemmin näkyville ja tätä kaikki osapuolet halusivat välttää - koska mahdollinen paljastumisen lopettaisi tämän järjestelyn joka tällä hetkellä kieroutuneella tavalla tyydytti kaikkien osapuolien tarpeita. Tänään Martti kuitenkin tunsi että piti nousta itsensä rankaisussa seuraavalle tasolle.
  Käsivarret olisivat vaikeampi pitää piilossa, joten Martti valitsi oikeaksi kohteeksi reidet. Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen ja katsoi hetken ikkunasta peilautuvaa säälittävää peilikuvaa, otti puukon tupestaan ja aloitti. Ensimmäisen viillon hän veti puukon kärjellä pystysuuntaan vasempaan reiteensä. Hän tunsi kuinka oloa helpottava adrenaliini alkoi puukon liikkeen aikaansaamana levitä lisämunuaisista verenkiertoon. Helpotusta kesti kuitenkin vain hetken joten Martti siirsi puukon terän edellisen punertavan vanan vierelle ja viilsi poikittain  - tällä kertaa terällä upottaen sen syvämmälle kalpeaan lihaan. Veren valuessa hän tunsi että kirvelevä kipu oli nyt voimakkaampaa ja toi täten pidempikestoista helpotusta. Martti antoi hengityksen rauhoittua ennen kuin jatkoi urakkaansa.
  Illan muututtua synkäksi yöksi Martti istui yhä tuolillaan ja katseli reisille kuivunutta verta ja rumia haavoja joista takulla jäisi ikuiset ja näkyvät arvet todistamaan sitä pohjatonta tuskaa jota hän joka päivä syvällä sisällään tunsi. Martti sammutti valot, kävi sänkyynsä makamaan ja laittoi kuulokkeet korville. Hän etsi iPodistaan Metallican Fade to blackin ja mietti kuinka syvälle tämä polku hänet vielä johtaisi.

Mökki

  Parin tunnin hiihtämisen jälkeen P ei enää jaksanut. Pysähdyimme pimeyden keskelle, käännyin häntä kohti ja otin hänet syliini. Seisoimme hetken taivaan alla toisiimme kietoutuineina kuunnellen tasaantuvaa hengitystämme kunnes jatkoimme karkumatkaa eteenpäin. Valot olimme jättäneet kauas selkiemme taakse ja matkaamme valaisi ainoastaan kuunsirppi sekä kirkkaalla yötaivaalla tuikkivat etäiset tähtikuviot. Edessämme oli luonnon omaa pimeyttä, jossa saaret ja kallionkielekkeet näyttivät tummilta varjoilta muuten hämäränsävyisessä lumimaisemassa. Alkumatkan piiskuinen pakkaslumisade oli vaihtunut pistäväksi vastatuuleksi, joka sai posket hehkumaan ja puhalsi suoraan vaatteiden läpi ja kirveli iholla. Pimeydestä huolimatta tunsin tien ja tiesin mihin olimme menossa.

  Viimeinkin se lepäsi edessämme, pienenä - mutta ylväänä, rantakivikon takaiselle kalliolle pystytettynä. Otimme sukset jalasta, asetimme ne terassinkaidetta vasten ja astelimme ovelle. Avain roikkui karmilaudan takana, joten aukaisin oven ja astuimme sisälle. Kaminan vierestä löysin muutaman koivuklapin joilla sytytin tulet ja laitoin ensihätään teevedet kiehumaan. P oli väsynyt ja istuutui kaminan viereen ihastelemaan askeettista pakopaikkaamme - katsoin häntä hiljaa ja annoin hänen levätä. Nauttia. Otin klapikorin mukaani ja suunnistin puuliiteriin josta löysin lisää klapeja, määrän arvelin pikaisesti riittävän enemmän kuin hyvin meidän tarpeisiimme. Ruokakomerosta löysin säilykkeitä ja sipulikeiton. Isuin lattialle P:n viereen ja hän kömpi syliini. Silittelin hänen hiuksia ja odotimme teeveden kiehumista - enempää emme nyt tarvinneet.

  Myöhemmin kaivoin kaapista paistinpannun ja paistoin lihasäilykkeitä hetken, lisäsin vettä, kaapista löytynyttä tomaattimurska, papupurkin sekä sipulikeiton ja annoin keitoksen porista rauhassa. Mökki täyttyi sipulintuoksusta ja tunsin vatsassani pistelevän nälän. Kaapista löysin paakkuuntunutta suolaa, pippuria ja yrttimaustetta joilla kruunasin  juhlapäivällisemme - joskus yksinkertaiset asiat riittävät. Söimme lattialla -  kaminanvieressä istuen, seitsämänkymmentäluvunoranssisilta muovilautasilta. Hiljakseen toisiamme katsellen - katsoin P:tä ja hymyilin ja hän hymyili takaisin. 

  Mökki lämpeni pehmeästi ja lisäsin puita kaminaan. Kaivoin makuupussit rinkasta ja kaapista löysin tunkkaisia lakanoita sekä pari paksua filttiä. Valmistelin sängyn, riisuimme ylimääräiset vaatekappaleet ja työnsimme alaraajat omiin makuupusseihimme ja makasimme kaksinkertaisen peiton alla rintani vasten P:n selkää. Iho iholla ja käsi kädessä. P nukahti nopeasti, mutta itse makasin lämmössä ja kuuntelin vuoroin hiljaisuutta, P:n hengitystä ja kaminassa hiljakseen paukkuvaa tulta. Yöllä nousin kertaalleen lisäämään puita kaminaan. Jäin ikkunan eteen seisomaan, katsellen  ulos pimeyteen ja hiljaisuuteen - taivaalta tippui taas lunta, joka peittäisi jälkemme ja toisi meille rauhan. Kömmin takaisin paikalleni peiton alle lämpimään. Tunsin kuinka menneisyys oli kaukana ja huominenkin tuntui vielä etäiseltä. Oli vain tämä mökki, kaminan lämpö ja me kaksi täällä peiton alla. Yhdessä.

  Aamulla heräsimme ulkona kirkkaasti paistavaan talviaurinkoon joka teki maailman taas kauniiksi.

Narsisti

  Satanan narsisti. Helvetti kun ottaa aivoon tuollainen. Ei näin kohdella toista, ihmistä josta välittää, josta välitti - jota rakasti. Ei. Mitä pahaa mä sulle olenkaan tehnyt ansaitakseni tämän? Kyllä - olen satuttanut, olen loukannut, olen pettänyt, mutta niin olet sinäkin. Toistuvasti ja pahasti. Monin tavoin. Lupasit mulle että tekisit musta maailman onnellisimman ihmisen. Että antaisit mulle kaiken sen mitä mä ikinä oon toivonut. Puolivaltakuntaa ja prinsessahäät - rakkautta, välittämistä. Kaiken sen ja vähän lisää. Mä vastavuoroisesti lupasin auttaa pystyyn ja pitää pystyssä. Ehjänä. Parhaani yritin. Kuuntelin ja lohdutin, yritin nähdä valoa - näyttää sulle valoa, kunnes omat voimat loppu ja vuoropari vaihtui ja tuli sun vuoro. Sun vuoro auttaa mua. Et pystynyt, et osannut, etkä imeisesti halunnut, koska jatkoit omalla linjalla - veit multa, mutta et antanut mitään takaisin. Unohdit mitä olit mulle luvannut ja multa katos vaihtoehdot. Sä työnsit mut pois luotasi - et suoranaisesti, mutta kuitenkin. Tavallaan, tavallas. Mä en vaan enään jaksanut sua. Sitä mikä sä olit, mikä olet. Piti lähteä tällä tavalla. Älä syytä mua siitä. Oli pakko. Annoin sulle kaiken ja kuitenkin sä imit mut aivan kuiviin ja sit mun oli pakko ottaa se kaikki takas itelle ja aloittaa uudestaan alusta.

  Nyt oon yksin omassa kodissa ja sytyttelen kynttilöitä. Keskityn taas itteeni. Omien sotkujeni selvittämiseen - oman elämän rakentamiseen, enkä koskaan enään halua tulla sun tallaamaksi, ja kuitenkin sä sitä vielä yrität. Täällä on tyhjää ja seuraan sivusta sun onneasi. Kuinka hyvin sun asiat nyt on. Kuinka onnellinen oot. Kuinka hyvin sä olet päässyt irti - takasin jaloillesi. Eteenpäin. Missä se sun tilannetaju oikeen on kun mulle tuosta puhut? Mua ei tuo kiinnosta, ei kosketa - ei enään. Teet mitä haluat, mutta pidä se omana tietonasi. Kaikkea paskaa ei tarvi jakaa. Ei ainakaan tätä paskaa. Mut mä nään sen totuuden tuon narsistisen kehuskelun ja epäempaattisen alistamisyrityksen läpi,  ton sun väkinäisen yrittämisen joka väistämättä sun tapauksessa johtaa epäonnistumiseen. Se on tapahtunu kerran, se on toistunu ja se tapahtuu taas. Odota niin näät. Sä tiput sinne uudestaan. Sinne pohjalle ja sit sä tarvit mua taas sua pelastamaan. Pitämään kädestä kiinni, vetämään ylös ja pitämään pystyssä. Sä tiedät tän itekin. Näin se menee - usko pois, joten älä yritä hangata sitä hiekkaa nyt mun haavoihin, mä voin tehdä sen ihan itse. 

Onni

Moro vanha veikko!

  Terveisiä täältä jälkiruoan ääreltä. Edessäni lepää outoudessaan vähintään pistesijalle pääsevä, mutta jumalallisella yksinkertaisten makujen iloitulituksella voiton vievä annos: vaniljajäätelöä merisuolan ja oliviöljyn kera. Toimii - kokeile vaikka itse. Ateria muilta osin ei tällä kertaa ollut mikään makujen voitto - pystyn parempaan itse. Leipää ja bresaola con olio alkuun ja päälle yrttinen Penne Fiorentine, mutta kun keittön toimintaa katsoo niin sitä vain ihmettelee että ateriat ylipäätänsä saadaan valmistettua ja tarjottua. Täällä on se paikalle tyypillinen avokeittiö, joten me asiakkaat pääsemme vapaasti katsomaan sitä esitystä siellä keittiössä. Tuoksut ovat kyllä loistavan ruokaisia, mutta se helvetillinen mekkalaa, riitely ja käsittämätön kattiloiden paiskominen häkellyttää. Lisäksi kun äänet kertautuvat täällä salin puolella "käänteisen akustiikkasuunnittelun" vuoksi - eli korkea kupera katto, kiviseinät ja lattiat, niin voit kuvitella kuinka romanttinen ilmapiiri täällä on vallalla. Perhesuhteet tässä "perhe ravintolassa" ovat ilmeisesti vahvoja, kun ruokalistalla kerrotaan että kolmannessa polvessa paikkaa pyöritetään. Olen aina kuvitellut pitäväni tästä kielestä, mutta en enään - en kun sitä käytetään tällä tavalla. Mutta viihdettähän tämäkin.
  Tulin tänne eilen. Iltavalaistuksessa kaupunki oli kaunis, kutsuva - keskiaikainen ja upeasti valaistu. Näitä outoja siltoja, mukulakivi teitä, kojuja, piazzoja sekä tietysti Il Duomo, joka on kyllä aika helvetin iso talo. Sitä miettii väistämättä, että on siinä täytynyt olla usko kohdallaan että on senkin jaksanut rakentaa valmiiksi. Löysin yhdestä pienestä puuluukullisesta kojusta paikallisia Cantuccineja, eli mantelikorppuja. Kovia kun kivi mutta tähän epäsaludomaisen hyvään tummaan kahviin kastettuna pehmeneviä ja suussa sulavia. Mahtavuutta. Tuon näitä mukanani kotiin. Aamulla lähdin sitten uudelle kierrokselle ja hienoahan täällä on - historia ihan valuu niskaan kapeiden kujien ja teiden molemmilta puolin, mutta niin kulunutta, korjaamatonta, paskasta. Arnon vesikin oli niin ruskean epäkutsuvaa - että väri itsessään herätti hajuhermot etovuudellaan. Nyt kun ilta taas pimenee niin kaupunki herää kauniiksi, eli väistämättä sitä muuttuu yöeläjäksi - ja mikäs siinä kun ilta on lämmin ja kiirettä ei ole.
  Mä voin todella hyvin - olen onnellinen. Elämäni mandala alkaa hahmottua. Valmista ei ole vielä mutta asiat etenevät ja onnen sirpaleista alkaa muodostua uusia upeita kokonaisuuksia. Kaiken sen vanhan olen jättänyt taakse - osaan ottaa ikävätkin asiat muistoina, kokemuksina ja ennen kaikkea menneenä. Olen tullut ehjäksi - ehjemmäksi kuin koskaan ja sen piti vaan tapahtua tätä kautta, tällä tavalla ja hyvä niin. Keho ja mieli ovat valmiita ottamaan tulevaisuuden vastaan ja tuntemaan uudestaan kaiken sen mitä eteen tulee: onnea, lämpöä, rakkautta, kaipuuta - mutta myös yksinäisyyttä, luopumista, menetyksiä. Tiedän että tulen sen kaiken kestämään. Olen päättänyt olla vahva ja onnellinen.
  Viime aikoina olen paljon miettinyt sitä onnellisuutta: mitä se on, miten sen saavuttaa, miten siitä pystyy pitämään kiinni ja uskon sen nyt löytäneeni - sen reseptin siihen. Huomaan nyt että nämä ajatukset ovat oikeasti pyörineet mielessä jo vuosia, etsineet sitä oikeata määritystä, polkua, uskoa. En ole koskaan pystynyt turvautumaan siihen parrakkaaseen jumalaan, henkilöön jolta heikolla hetkellä voi pyytää apua - tukea. Minulle se jumaluus on aina täytynyt löytyä sisältä itsestäni. Kovasta etsinnästä huolimatta en vain sitä koskaan onnistunut löytämään, sitä voimaa, sitä uskoa. Minuun itseeni. Joskus kuvittelin buddhalaisesti että sammuttamalla tarpeen, sitä lakkaa kaipaamasta mitään ja pystyy irtautumaan kaikesta ja elämään vapautuneena, onnellisena - höyhenen kevyenä. Mutta nyt tiedän että tämä on aivan luonnon vastaista. Ei janon tunne lakkaa olemalla juomatta, keho tarvitsee nestettä toimiakseen, aivan kuten mieli tarvitse kokemuksia ja elämyksiä. Kyse on vain siitä miten asioihin suhtautuu, miten ne näkee, miten ne tuntee. Koska onni ei ole siitä mitä on tai ei ole, vaan onni on siitä miten suhtautuu siihen mitä on tai siihen mitä ei ole. Yksinkertaista, toimivaa. Se onni on aina oleva siinä silmien edessä - ei piilossa, ei hukassa. Tämän kun muistan niin tiedän olevani onnellinen nyt ja aina. Sitä paikkaa siellä munkkiluostarissa - mistä olemme usein puhuneet, en nyt tarvitse, mutta sehän onkin enemmän henkinen kuin fyysinen paikka. Ehkä me joku päivä käymme siellä pistämässä uskon uuteen uskoon ja parannamme koko maailman kerralla. Nyt minä kuitenkin elän ja nautin tästä fyysisestä maailmasta ja kaikesta mitä sillä on tarjolla.

Nautiskellen,
xxx

Taistelu

  Se taisi oli maanantai kun ajatus ensimmäisen kerran pyytämättä ilmaantui särkyneen sieluni sumuiselle pinnalle. Saapui paikalle syvältä - jostain tämän rikkinäisen ihmisen sisältä - haki voimaa hylkäyksestä, itsesäälistä ja yksinäisyydestä. Viipyi hetken kärventäen sydämmen vereslihaista sisäpintaa, kunnes hiipuui hiljakseen ja haihtui takaisin sinne mistä oli tullut. Piiloon vain - ei pois. Ajatus oli aiemminkin käynyt kylässä ja käteni oli toisinaan hapuillen etsinyt sitä valkoista pyyhettä jonka heittää kehään, mutta nyt oltiin tultu vedenjakajalle - tunteen voimakkuus iski kuin kirves ja tällä kertaa tuntui tosiaan siltä, että kun nyt kaiken olen menettänyt niin minulla ei enään ole mitään menetettävää; elämä on ohi ja nyt voin vain antaa mennä mutkasta suoraan. On aivan sama mitä nyt tapahtuu - mihin tämä lento loppuu ja ketä siinä vieressä sitä seuraa. Usko parempaan huomiseen on loppunut, elämänilo amputoitu eikä sitä päällekäyvää ja hukuttavaa epätoivoa vastaan jaksa enään taistella.

  Myöhemmin illalla puhuin asiasta sinulle ensimmäistä kertaa ääneen. Puin tunteeni suttuisiksi  hiilipiirrustuksiksi joissa kuvailin pelkojani ja pahaa oloa - sitä tyhjää polkua jota pitkin ajatukseni olivat lähdössä astelemaan. Syvää pimeää kuoppaa jonne tunsin ajautuneeni, josta en enään löytänyt pois - jossa ei enään ollut valoa, ei toivoa. Pelkkää väliinpitämättömyyttä, surua, murhetta. Sanat valuivat sielustani ulos ja jäivät tyhjiöön leijumaan, irtonaisina ja näkymättömillä kysymysmerkeillä varustettuina lauseina joihin en saanut sinulta vastausta. Kuin se viimeinen pienelle kivikkoiselle luodolle pystytetty majakka, ennen myrskyävää avomerta - kääntöpoiju, josta halutessaan vielä voi vielä kääntyä takaisin, ennen sitä pimeää yksinäistä matkaa jolle kuitenkin väistämättömästi olin lähdössä - ajautumassa. Jolta ei enään ollu pelastusta. Paluuta. Hiljaisuus oli kuin hyväksyminen - lupa päästää irti. Luovuttaa.

  Syvimmästä yksinäisyyden syvänteestä sen kuitenkin löysin. Löysin itse ja itse se oli löydettävä; sen toivon ja uskon huomiseen, koska pimeydessäkin on valoa - mutta siellä on vain niin pimeätä että sen näkeminenkin on vaikeata - lähes mahdotonta, mutta kun sen löysi niin se peitti häikäisyllään kaiken muun. Valaisi kirkkaaksi jokaisen nurkan ja katvealueen - puhdisti ja pelasti, eikä sen jälkeen voinut enään tehdä muuta kuin nousta ylös ja jatkaa taistelua.

Kaipuu

  Jäätynyt ruoho rapisee jalkojen alla ja viime viikonloppuna haravoidut lehtikasat näyttävät pieniltä pakkasenpeittämiltä hautakummuilta muuten autiolla pihalla. Ruohikossa - omenapuun alla - pilkottaa unohtunut ja jonkin luonnon tuoman vierailijan puoliksi syöty kirpeä omena. Kesän lämmön unohtanut aamuaurinko valaisee himmeästi lehdettömien oksien välistä. Kaukana on kesäkuun sininen taivas, lämpimät hiekkarannat ja nummijärven kirkas vesi. Lämmin heinikko, suuri taivas ja linnunlaulu. Yksinäinen varis ääntelehtii sinisellä taivaalla - kuin ilkkuen muistolle - ja jatkaa sitten matkaansa puidenlatvojen taakse. Hiljenee. Rauhoittuu. 
  Toukokuu herättää toiveen ja kesäkuussa se murtautuu ulos kolostaan. Heinäkuussa eletään täysillä ja matkalla elokuuta kohti alkaa kutistuminen. Elokuussa lämpimät tummenevat illat muistuttavat vielä siitä mitä oli - on ollut, mutta samalla se henkii myös tulevasta muutoksessa. Syyskuussa muistot haalistuvat ja lokakuussa pakkanen tulee käymään jäädäkseen, ja kutistaa maailman tiiviiksi kaipuun paketiksi ja valmistautuu vastaanottamaan pimeyden ja kylmyyden kalvon. Tuoksut peittyvät. Nukahtavat. Ympäristö vetäytyy kuoreensa ja vesilammikot jäätyvät.   
  Kosteat jäätyneet lehdet repeilevät askeleideni alla. Ylitän tien ja suuntaan metsään, pystyyn jäätyneen heinikon läpi. Hiljaisuus tulee iholle yksinäisenä viileänä puuskahduksena, saa paljaan ihon kananlihalle. Kipeän sammaleisen kalliolle laelle ja katselen elotonta uneliasta maisemaa. Metsän takana pilkottaa talo ja nukahtanut pihapiiri. 
  Tästä alkaa selviytymistaistelu läpi kylmyyden. Läpi ravinnottoman maan. Läpi pimeän ajan. Yksinäisyyden. Tämän ajan elämä rakentuu uskoon ja toiveeseen tulevasta - uudesta heräämisestä, uudesta mahdollisuudesta ja taivaalta taas paistavasta auringosta.

Haven

  Se alkaa tutulla rumpukompilla, ensimmäisillä soinnuilla ja sitten sormet liukuvat kitaran kieliä pitkin synnyttäen liukumäen sisään kappaleeseen ja tarttuva sävelmä alkaa - rauhoittuu ensimmäiseen säkeistöön. Käheä lauluääni kuiskaa ensimmäisen säkeistön rauhallisesti, varovasti. Laulaa siitä kuinka nyt koittaa hämärä, syvempi kuin koskaan aiemmin. Pahaksi mennyt hiljaisuus jota ei voi peittää, ei hävetä. Tämä sisällä vellova pakottava tarve sukeltaa sinne syvälle. Viimeisen lauseen jälkeen kappale siirtyy kertosäkeeseen jossa rytmi vaihtuu ja kappale pääsee paholaisen lailla valloilleen. Irti. Lauluääni muuttuu voimakkaammaksi - tehokkaaksi huudoksi jossa ihmetellään tätä pakottavaa tarvetta pimeälle puolelle, tarpeelle kutsua pimeyttä lähelle, sisälle. Toinen säkeistö toistaa ensimmäisen kaavaa, rauhoittuu -pohditaan tätä tilaa jota ei voi selittää, ymmärtää -  ja sitä pohjatonta halua ja tarvetta jäädä tänne. Tähän tilaan - syvälle pimeyteen. Synkkyyteen. Kappale jatkuu taas voimakkaalla kertosäkeellä tuomatta vastausta, koska vastausta ei ole. Näin vain on. On aina ollut, aina oleva.
  Tämä kappale aukaisi silmät ja toi musiikin oikeasti lähelle. Päästin syvälle sisälle. Aikoinaan tämä oli kovinta mitä tiesin. Rankinta soitantaa - aivan käsittämätöntä mättöä, voimaa. Nyt - kun laitan kuulokkeet korville ja syvennyn jälleen näihin säveliin - näiden instrumenttien yhdessä luomaan käsittämättömään sopusointuun ja kauneuteen, koen yhä sen voiman ja raakuuden - mutta näen myös selvänä sen rosoisen ja kovan pinnan alla villinä tanssivan kauneuden ja rauhan. Syvyyden. Aivan uskomattoman luovuuden sikermän. Sanat ja sävelet tulevat vastaan ja kuiskaavat korviini omaa tarinaansa. Pukevat sanoiksi asioita joita en itse voi sanoiksi pukea - osaa pukea. En tiedä mistä kappale on saanut alkunsa, mitä sanottaja itse on elänyt kirjottaessaan nämä synkät sanat - tämän kappaleen, mutta julkaisun jälkeen nämäkin sanat ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Muodostavat kullekkin kuulijalle omanlaisen selityksen. Jollekulle ehkä pelkää rumpujen paukkeen rinnalla tulevaa lisämaustetta - örinää jonka tahtiin riehua ja pyörittää hiuksia. Jollekulle tämä voi kertoa tarinaa masennuksesta, murheesta tai ikävästä. Minulle tarina selittää suhtautumistaan tähän mustaan raskaaseen musiikkiin. Kertoo siitä voimasta mitä siitä löytyy ja siitä pakottavasta tarpeesta välillä sukeltaa sinne syvälle ankeuteen, mustiin ajatuksiin. Toisinaan pitää vain kuunnella jotain jossa huudetaan menetettyä elämää tai kutsutaan katosta roikkuvaa hirttosilmukkaa apuun. Öristään helvetillisellä voimalla kaiken kattavasta surun tunteesta josta ei pääse irti vaikka mitä tekee. Verisestä ja yksinäisestä kuolemasta. Sanoin ei voi selittää mikä siinä viihdyttää - kiehtoo. Miksi se tuo voimaa kun sitä luulisi että sieltä päinvastoin etsitään sitä lapiota jolla kaivaa itsensä vielä syvemmälle synkkyyden syövereihin? Ilmeisesti välillä sitä pitää vain vierailla siellä montun pohjalla -kokea yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, jotta löytää itsensä ja löytää sen köyden jonka avulla voi nousta takaisin ylös ja katselemaan taivaalla paistavaa aurinkoa. Ihmisiä on monenlaisia, makunsa kullakin. Näin minulla.

Suunnitelmat

  Aamu on vielä nuori ja varhaisen hämärä, silloin kun sarastus on jäänyt norkoilemaan aamuyön syliin miettimään hyvää syytä saapua paikalle tuomaan meille edes hiukan sitä myöhäis-syksyn valoa ja pois karannutta lämpöä ja valamaan meihin uskoa siihen että päiväkin tässä vielä koittaa, vaikka pahalta näyttäisi - mutta uhmaan hämärää ja astelen kuitenkin ulos. Ilmassa on syksyistä kosteutta ja maa on märkien lehtien täyttämä ja siellä täällä pilkottava sammaleinen nurmikko on märkä ja kurainen -  viimepäivien lämpimien ilmojen ja sateen pehmittämä. Kulutettu. Puuvajan takaa siirrän syrjään edellisen asukkaan kyhäämän pressukatoksen ja aloitan kosteiden halkojen viskelyn. Heittelen ne vajan eteen - halonpilkkomistukkini ympärille epämääräiseen sekamelskaan. Katoksen tyhjennettyäni tartun kirveeseen ja alan pilkkomaan. 
  Puut ovat sateen kosteuttamia eivätkä tahdo haljeta ja puoliskot jäävät itsepintaisesti säikeistä toisiinsa roikkumaan. Käsivoimalla vääntelen niitä sitten väkisin toisistaan eroon. Voimalla ja päättäväisyydellä, kipein sormin. Tätä puiden pilkkomista voisi kutsua pidemmän aikavälin suunitelmalliseksi työksi, kun sitä tässä tänään syys-säässä pilkkoo takka- ja saunapuita jotka löytävät tiensä takkaan vuoden päästä. Ensi vuonna. "Ensi vuosi": Tuo kaukana jossain utuisessa tulevaisuudessa lepäävä ajankohta, joka tuntuu olevan aivan yhtä etäinen kuin miltä "viime vuosi" nyt tänään tuntuu, mutta tässä minä kuitenkin pilkon puita ja mietin, että tulenko itse polttamaan näitä puita takassa vai teenkö jollekulle toiselle tässä palvelusta. Onko tässä järkeä? Missä olen vuoden päästä? Kuka olen? Miksi tämä suunnitelma kävisi toteen, kun mikään muukaan tehty suunnitelma ei viime aikoina ole mennyt niin kuin ajatteli ja toivoi. Uskoi. Vuosi sitten suunniteltiin elämää ja arkea - ei mitään kultareunuksista pumpulinpehmeää elämää - ruusunpunaista ja romanttista, vaan ihan tavallista eloa; töitä, likaista tiskiä ja imurointia, vessaharjoja ja petaamatonta sänkyä. Arkea. Kuitenkin - tässä minä nyt olen yksin - haravoimattomalla ja lehtien täyttämällä pihalla pilkkomassa märkiä puita sateessa.
  Kauempaa - metsän syvyydestä, kuulen koirien kimeää haukuntaa - ihmisten ääniä, jota seuraa kaksi peräkkäistä metsän läpi kaikuvaa laukausta ja sen jälkeen ahdistava hiljaisuus, joka laskeutuu pilviseltä taivaalta ja puiden latvoista peittäämään tapahtuman . Nyt - hirvenmetesästyskaudella - kuulemaani ääninäytelmää kutsutaan varmaankin "kaadoksi" - onnistumiseksi, mutta saaliin kannalta enemmänkin elämän suureksi tragediaksi. Ei se hirvikään varmaan ajatellut aamulla, että auringonnousun aikaan saa juosta lepikossa koiria karkuun ja että lopulta - jossain kylmän hakkuuaukean reunalla, pääsee maistamaan lyyjyä. Toisen onni on toisen epäonni - ehkä sitä pitäisi oikeasti oppia nauttimaan tästä harmaasta hiljaisesta aamusta - hiljaisuudesta ja rauhasta ja näistä kosteista itsepäisistä haloista, puutuneestä selästä ja työn teosta. Vapaudesta ja uusista kokemuksista ja kohtaamisista.Tekemisestä tekemisen vuoksi. Tarkoituksesta ja täyttymyksestä, muuttuneista suunnitelmista ja niistä yllätyksistä joita elämä eteen heittää. Elämähän on täynnä yllätyksiä: hyviä ja toisinaan vähemmän hyviä, mutta hyviä kuitenkin.

Hetki

  Eräänä päivänä kohtasin K:n ja hän toi rakkauden takaisin elämääni. Vahingossa, yllättäen ja odottamatta. Hetkellä jolloin sen vähiten odotti tapahtuvan - hetkellä jolloin kohtalo puuttui peliin ja muovasi salaa tulevaisuutta lupaa kysymättä. Se alkoi kahden silmäparin kohtaamisesta - varastetuista ja salaisista hetkistä, jännityksestä ja siitä vapauttavasta tunteesta kun näkee että toinen näkee ja kun näkee että toinen katsoo takaisin samanlaisin silmin. Myöhemmin mukaan tuli myös puhe ja repliikit, tarinat ja lauset - mutta alussa oli syvä ja molemminpuolinen katse meidän välilllä, joka teki tyhjäksi tarpeen kaikelle muulle kommunikaatiolle.
  Ensimmäisten katseiden jälkeen seurasi muutama varovaisen virallinen ja kahdenkeskinen kohtaaminen, jolloin kumpainenkin kokeili jään kantavuutta - varovasti, astumatta kuitenkaan koko painolla. Vielä ei uskaltanut. Vielä sitä kokeili ja leikki - mittaili ja odotti, että jos se toinen uskaltaisi ottaa sen ensimmäisen askelen kun itse vielä empi. Pelkäsi. Hapuilevia yrityksiä löytää se toinen puolestavälistä. Leikkiä olisi voinut jatkaa - pallotella, mutta janosin muuta. Enempää. Uskalsin. Ankkuroin. Kirjoitin K:lle lyhyen viestin ja tiesin että kun sen lähetän, niin se maailma minkä olin oppinut tuntemaan -  se elämä jota elin oli sellaisenaan tullut tiensä päähän ja että kaikki olisi lopullisesti ja peruuttamattomasti muuttanut muotoaan joksikin uudeksi. Toisenlaiseksi. Lopputulosta ei voinut vielä tietää, mutta muutos oli varma. Lopullinen ja peruuttamaton. Lähetin viestin ja K vastasi. Askeleet oli otettu.
  Seuraavalla viikolla menimme syömään. Syrjäisessä pöydässä - suurten valkoisten ikkunoiden alla, mukaan tuli sanat ja keskustelu. Aluksi varovaista, hermostunutta ja hapuilevaa. Etsien sitä yhteistä tasoa, sointua. Hyvin pian se muuttui vapautuneeksija ja helpoksi. Sujuvaksi. Juuri sellaiseksi kun olin siitä ensimmäisestä katseesta asti uskonut sen olevan. Tiennyt sen olevan. Alkuruoan aikana tunsin sen ensimmäisen kerran ja myöhemmin - pizzan ja pororullan edessä, näin kuinka välillemme muodostui keveistä ja läpikuultavista langoista kudottu seitti joka sitoi meidät yhteen. Oli menneisyys - joka oli tuonut meidät tähän, oli tämä hetki - joka täydensi ja oli tulevaisuus - joka oli mahdollisuuksia täynnä: uskomaton ja meidän muovattavissa. 
  Olin usein kuvitellut kohtauksen, jossa rakastunut pari istuu kynttilänvalossa tyhjenevässä ravintolassa. Toisiinsa uppoutuneina. Hukkuneina. Hukuttautuneina. Tyhjiä pöytiä kiersi siivooja ja ravintolan nurkassa, hämärällä lavalla seisoi - kauniita ja pehmeitä rakkauden säveliä soittava saksofonisti. Lyhyt hetki - jolloin kaikki maailmassa on kaikonnut, paitsi "hetki" - hetki rakkauden, hetki kahden kohtalotoverin valamassa tulevaisuutta. Nyt näin - kuin ulkopuolisin silmin - minut ja K:n siinä. Ilman siivoojaa ja saksofonistia, ilman kynttilänvaloa, koska näillä ei ollut oikeastaan mitään merkitystä. Merkittävää oli vain ne kaksi siinä. Me kaksi siinä. Tässä hetkessä. Yhdessä.
  Poistuimme ravintolasta ja rappusilla - kun pöytä ei enään pitänyt meitä erillään, pääsimme toistemme lähelle ja annoimme ensimmäiset lupaukset. Elämä oli oikein. Maailma reitillään. Huomenna auringon noustessa koittaisi loppuelämämme ensimmäinen aamu ja matka sitä kohden oli alkanut. 
  Illalla kuuntelin iPodillani musiikkia ja korvakäytäviini tatuoitui ikuisiksi ajoiksi se yksi kappale missä laulettiin juuri tästä hetkestä, tästä illasta, tästä elämästä, tästä tulevaisuudesta; että kaikki tulee jäämään sellaiseksi jona se ei koskaan ole ollut.

Mies ja unelma

  Vajaa kaksikymmentä vuotta sitten oli nuori mies jolla oli lapsellinen unelma. Unelma joka oli syntynyt lukemalla Kerouacin tarinoita Desolation vuorelta ja Whitmanin ruohontuoksuisia runoja vapaudesta, jalostunut Skolimovskin eko-filosofialla ja saanut esimerkkiä Thoreausta. Unelma vapaudesta ja riippumattomuudesta, omavaraisuudesta ja rauhasta. Yksinäisestä elämästä metsässä. Luonto, hiljaisuus, takkatuli ja hyvä kirja seuranaan. Äärrettömän romanttinen kuva helposta elämästä yhteiskunnan ulkopuolella, utopia - ehkä jopa naurettava ja naivi, mutta sellaisiahan unelmat usein ovat. Jos Thoreau siihen pystyi niin miksi hän ei siihen pystyisi. Ellei aivan samaan niin ainakin lähelle sitä. Sen suuntaan.
  Vuodet vierivät ja unelma unohtui. Elämä täyttyi tehtävistä ja velvollisuuksista. Vastuista. Unohdetun tilalle tuli uusia unelmia - yhteisiä unelmia, toisten unelmia ehkä joitain omiakin. Pieniä asioita, isompia. Tavaroita, ajatuksia, tapahtumia ja tunteita. Osa kävi matkan varrella toteen, toiset särkyivät tuhansiksi sirpaleksi ja jotkut hälvenivät pistävänä savuna ilmaan. Lakkasivat olemasta. Elämässä tapahtui paljon. Mies muuttui toiseksi ja teki asioita joita piti tehdä. Yritti pitää keilapalloa kellumassa. Oikeasti yritti. Pitkän aikaa se onnistui. Oli jopa toimivaa, hyvää elämää - onneakin. Aikaa myöten tehtävä tuli mahdottomaksi. Pallo ei kellunut ja kädet väsyivät. Hän huomasi kuorivansa itseään kerros kerrokselta, kunnes jäljelle ei jäänyt muuta kuin sielun ympärillä vallitseva kylmä tyhjyys ja karanneet unelmat. Epäonnistuminen.
  Alkoi uusi vaihe elämässä. Kun asiat ympäriltä hälvenivät niin pystyi keskittymään olennaiseen; itseensä ja niihin onnen sirpaleisiin ympärillä, joista elämä rakentui. Mies huomasi että täytyi mennä rikki jotta voi tulla ehjäksi. Päästää irti jotta voi tarttua. Katsoa jotta voi nähdä. Kylmä tyhjyys alkoi täyttyä uusilla asioilla ja mies jalostui. Kehittyi. Rakensi itseään uudestaan alusta. Paremmaksi. Vaikka peilistä katseeseen vastasi hyvin erillainen ihminen kuin vuosia ja unelmia aiemmin: harmaantuva, ajan ja elämän kuluttama - ajattelultaan ehkä jopa vieras, niin jotain tuttuakin silmissä oli. Jännitys ja kiinnostus elämään, luontoon, yllätyksiin. Se lapsen sinisilmäinen usko johonkin parempaan; hyvään elämään ja siihen että elämässä saa oikeasti mitä haluaa, kunhan jaksaa uskoa ja toivoa.
  Eräänä perjantaina mies istui sohvalla ja muisti unelmansa ja huomasi yhtäkkiä elävänsä keskellä sitä.