Jäätynyt ruoho rapisee jalkojen alla ja viime viikonloppuna haravoidut lehtikasat näyttävät pieniltä pakkasenpeittämiltä hautakummuilta muuten autiolla pihalla. Ruohikossa - omenapuun alla - pilkottaa unohtunut ja jonkin luonnon tuoman vierailijan puoliksi syöty kirpeä omena. Kesän lämmön unohtanut aamuaurinko valaisee himmeästi lehdettömien oksien välistä. Kaukana on kesäkuun sininen taivas, lämpimät hiekkarannat ja nummijärven kirkas vesi. Lämmin heinikko, suuri taivas ja linnunlaulu. Yksinäinen varis ääntelehtii sinisellä taivaalla - kuin ilkkuen muistolle - ja jatkaa sitten matkaansa puidenlatvojen taakse. Hiljenee. Rauhoittuu.
Toukokuu herättää toiveen ja kesäkuussa se murtautuu ulos kolostaan. Heinäkuussa eletään täysillä ja matkalla elokuuta kohti alkaa kutistuminen. Elokuussa lämpimät tummenevat illat muistuttavat vielä siitä mitä oli - on ollut, mutta samalla se henkii myös tulevasta muutoksessa. Syyskuussa muistot haalistuvat ja lokakuussa pakkanen tulee käymään jäädäkseen, ja kutistaa maailman tiiviiksi kaipuun paketiksi ja valmistautuu vastaanottamaan pimeyden ja kylmyyden kalvon. Tuoksut peittyvät. Nukahtavat. Ympäristö vetäytyy kuoreensa ja vesilammikot jäätyvät.
Kosteat jäätyneet lehdet repeilevät askeleideni alla. Ylitän tien ja suuntaan metsään, pystyyn jäätyneen heinikon läpi. Hiljaisuus tulee iholle yksinäisenä viileänä puuskahduksena, saa paljaan ihon kananlihalle. Kipeän sammaleisen kalliolle laelle ja katselen elotonta uneliasta maisemaa. Metsän takana pilkottaa talo ja nukahtanut pihapiiri.
Tästä alkaa selviytymistaistelu läpi kylmyyden. Läpi ravinnottoman maan. Läpi pimeän ajan. Yksinäisyyden. Tämän ajan elämä rakentuu uskoon ja toiveeseen tulevasta - uudesta heräämisestä, uudesta mahdollisuudesta ja taivaalta taas paistavasta auringosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti