Haven

  Se alkaa tutulla rumpukompilla, ensimmäisillä soinnuilla ja sitten sormet liukuvat kitaran kieliä pitkin synnyttäen liukumäen sisään kappaleeseen ja tarttuva sävelmä alkaa - rauhoittuu ensimmäiseen säkeistöön. Käheä lauluääni kuiskaa ensimmäisen säkeistön rauhallisesti, varovasti. Laulaa siitä kuinka nyt koittaa hämärä, syvempi kuin koskaan aiemmin. Pahaksi mennyt hiljaisuus jota ei voi peittää, ei hävetä. Tämä sisällä vellova pakottava tarve sukeltaa sinne syvälle. Viimeisen lauseen jälkeen kappale siirtyy kertosäkeeseen jossa rytmi vaihtuu ja kappale pääsee paholaisen lailla valloilleen. Irti. Lauluääni muuttuu voimakkaammaksi - tehokkaaksi huudoksi jossa ihmetellään tätä pakottavaa tarvetta pimeälle puolelle, tarpeelle kutsua pimeyttä lähelle, sisälle. Toinen säkeistö toistaa ensimmäisen kaavaa, rauhoittuu -pohditaan tätä tilaa jota ei voi selittää, ymmärtää -  ja sitä pohjatonta halua ja tarvetta jäädä tänne. Tähän tilaan - syvälle pimeyteen. Synkkyyteen. Kappale jatkuu taas voimakkaalla kertosäkeellä tuomatta vastausta, koska vastausta ei ole. Näin vain on. On aina ollut, aina oleva.
  Tämä kappale aukaisi silmät ja toi musiikin oikeasti lähelle. Päästin syvälle sisälle. Aikoinaan tämä oli kovinta mitä tiesin. Rankinta soitantaa - aivan käsittämätöntä mättöä, voimaa. Nyt - kun laitan kuulokkeet korville ja syvennyn jälleen näihin säveliin - näiden instrumenttien yhdessä luomaan käsittämättömään sopusointuun ja kauneuteen, koen yhä sen voiman ja raakuuden - mutta näen myös selvänä sen rosoisen ja kovan pinnan alla villinä tanssivan kauneuden ja rauhan. Syvyyden. Aivan uskomattoman luovuuden sikermän. Sanat ja sävelet tulevat vastaan ja kuiskaavat korviini omaa tarinaansa. Pukevat sanoiksi asioita joita en itse voi sanoiksi pukea - osaa pukea. En tiedä mistä kappale on saanut alkunsa, mitä sanottaja itse on elänyt kirjottaessaan nämä synkät sanat - tämän kappaleen, mutta julkaisun jälkeen nämäkin sanat ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Muodostavat kullekkin kuulijalle omanlaisen selityksen. Jollekulle ehkä pelkää rumpujen paukkeen rinnalla tulevaa lisämaustetta - örinää jonka tahtiin riehua ja pyörittää hiuksia. Jollekulle tämä voi kertoa tarinaa masennuksesta, murheesta tai ikävästä. Minulle tarina selittää suhtautumistaan tähän mustaan raskaaseen musiikkiin. Kertoo siitä voimasta mitä siitä löytyy ja siitä pakottavasta tarpeesta välillä sukeltaa sinne syvälle ankeuteen, mustiin ajatuksiin. Toisinaan pitää vain kuunnella jotain jossa huudetaan menetettyä elämää tai kutsutaan katosta roikkuvaa hirttosilmukkaa apuun. Öristään helvetillisellä voimalla kaiken kattavasta surun tunteesta josta ei pääse irti vaikka mitä tekee. Verisestä ja yksinäisestä kuolemasta. Sanoin ei voi selittää mikä siinä viihdyttää - kiehtoo. Miksi se tuo voimaa kun sitä luulisi että sieltä päinvastoin etsitään sitä lapiota jolla kaivaa itsensä vielä syvemmälle synkkyyden syövereihin? Ilmeisesti välillä sitä pitää vain vierailla siellä montun pohjalla -kokea yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, jotta löytää itsensä ja löytää sen köyden jonka avulla voi nousta takaisin ylös ja katselemaan taivaalla paistavaa aurinkoa. Ihmisiä on monenlaisia, makunsa kullakin. Näin minulla.