Voittaja

Kävin viime viikonloppuna toista kertaa vuoden sisään kokeilemassa miten huonokuntoinen ja ylipainoinen keski-ikäinen mies pystyy pelkällä tahdonvoimalla selviytymään fyysisestä haasteesta. Talvella tuli kokeiltua Finlandia hiihtoa, vetäisemällä 42 kilometrin perinteinen matka. Koska olen äijä, en treenannut ja suksien pohjassakin oli ne voiteet, mitä edellisen vuoden vähälumisen hiihdon jälkeen sinne oli jäänyt. Läpihän se meni, mutta väsymys oli kyllä eeppinen. Eihän tämmöisessä ole mitään järkeä, mutta missä asiassa elämässä oikeastaan on?
Nyt kävin sitten Kolilla kokeilemassa Vaarojen Maratonia. Tämä hanke lähti perinteiseen tyyliin alkoholinkatkuisesta illasta, kun Riku löi Lemmyn hautajaispäivänä Jack and Coken kouraan ja kertoi kuinka siistiä Kolin maastoissa on juosta. Keskustelu eteni sitten siihen ilmiselvään pisteeseen, jossa minut haastettiin mukaan kokeilemaan. Äijä kun olen, tartuin tietysti, näistä kun ei voi kieltäytyä. Silloin tammikuussa tavoitteena oli toki myös hieman treenata ennen koitosta, mutta kuten usein käy ajatus ei edennyt täydelliseen toteutukseen. Vuosien 2009-2012 välillä treenasin sileää matkaa aika pitkäpintaisesti ja kävin myös juoksemassa kolme maratonia. Vuoden 2012-2013 talvella motivaatio kuitenkin katosi täydellisesti ja sen seurauksena jätin juoksemiset kokonaan. Syitä tähän on monia, mutta suurimpana se, että juoksu ei enää tuonut sitä hyvän olon tunneta, mikä oli välttämätöntä sen jatkamiseen. Jos lenkiltä palatessa vituttaa enemmän kun lähtiessä, ei sen tekeminen enää ole järkevää. 
Se tammikuinen humalatila saattoi hieman tietysti vaikuttaa mielen toimintaan, mutta jostain syystä ajatus "uudesta alusta", tuntui kutsuvalta ja tarttuessani haasteeseen tiesin kyllä päivänselvästi, mistä siinä on kyse: kivusta, särystä ja sinnikästä harjoittelusta. Välittömästi kännilupauksen jälkeen kävin ensitöikseni panostamassa varusteisiin ostamalla La Sportivan Bushido maastojuoksu kengät. Juoksu motivaatiota kauppaan ei kuitenkaan sisältynyt, vaikka lumien kaikottua teiltä kävin useampaan otteeseen kokeilemassa, miltä se juoksu tuntuu. Taisin yhteensä ennen suoritusta "juosta" noin kolmekymmentä kertaa, yleensä melko lyhyitä 5-6 kilometrin lenkkejä. Kerran juoksin pidemmän matkan, joka kuitenkin meni pitkälti kävelemiseksi jatkuvien pohje kramppien vuoksi. En siis ollut millään muotoa "maraton kunnossa" ja voin suoraan tunnustaa että viime viikolla ajatus Vaarojen Maratonista hirvitti ihan oikeasti. Lupaus on kuitenkin lupaus ja ne saatana pidetään, vaikka sen lunastaminen veisi sairaalaan - tai hautaan. 
Kaksi viimeistä viikkoa ennen kilpailua oli mieli erilaisista syistä kaikin puolin niin totaalisen väsynyt, että en pukenut hienoja maastojuoksukenkiä jalkaan kertaakaan. Koiran kanssa kävin kyllä maastossa samoilemassa, mutta tiesin että tästä on melkoinen matka oikeaan juoksemiseen Kolin poluilla. H-hetken lähestyessä pelkotilat olivat jo sen verran mittavat että järki vei voiton ja vaihdoin kilparyhmästä retkiryhmään, ajatuksena oli juoksemisen sijaan lähteä Kolille puhtaasti patikoimaan. Jostain kumman syystä pakkasin reissuun kuitenkin varmuuden vuoksi retkivarustuksen lisäksi myös ne juoksukamppeet.
Hyvä niin, koska automatkalla Kolille tapahtui jotain yllättävää: kanssamatkustajien into tarttui minuunkin. Emme tainneet olla Lahden motaria pidemmällä, kun takapenkiltä kovaan ääneen kehuttiin kuinka siistiä tästä reissusta tulee ja kuinka hyvältä suorituksen jälkeen tuntuu. Kyllähän pitkän suorituksen aikana tulee paljon sitä kipua ja ajatukset pyörii milloin missäkin, mutta ne unohtuu välittömästi maaliviivan ylityksen jälkeen, oli väsymyksen aste mikä tahansa. Tämän muistan omilta maratoneilta ja aloin siinä päässäni janoamaan sitä samaa. Lauantai aamuna pukeuduinkin juoksuvarusteisiin ja lähdin viivalle juoksemaan.
Startin jälkeen alkumatka menikin yllättävän helposti ja jokaisella jotakuinkin tasaisella osuudella juoksin - enemmän kun millään tekemälläni lenkillä. Vielä ekalla tankkauspisteellä olo tuntui aivan helvetin hyvältä ja askel oli kevyt. Kun väsymystä alkoi tuntumaan, olivat geelit hyvänä turvana antamassa tarvittavaa buustia. Sen verran tiesin, että kiirettä on turha tässä vaiheessa pitää ja tämä paljastui lopulta yhdeksi elämäni viisaimmista päätöksistä. Puolivälin yli päästyään kun alkoi se oikeasti helvetillinen maasto, jonka seurauksena mäet alkoivat tuntua aivan järjettömiltä ja kolmen kympin jälkeen reidet kramppailivat lähes jokaisessa nousussa. Jotenkin se mieli kuitenkin käski jatkaa ja keskittyminen meni pitkälti askeleiden asettelemiseen vaikealle alustalle, jonka seurauksena ajantaju katosi useaan otteeseen totaalisesti siinä taivaltaessa. Kai tätä flow-tilaksikin voi kutsua. Uskokin pysyi myös vakaasti maaliin pääsyssä.
Infernaalisessa mäkimaastossa taitetut viimeiset 6-7 kilsaa olivat kyllä täydellistä kärsimystä, mutta kun hotellilta lähdettiin viimeiseen laskuun, alkoi se loppu jo häämöttää pään sisällä. Vaikka minua oli varoitettu siitä viimeisestä noususta, en osannut millään muotoa kuvitella kuinka kova se oikeasti oli. Saatoin siinä lähes uskonmurtamana kysellä jokaiselta ohikulkijalta että onko se maali oikeasti kohta tulossa. Yritin myös löytää ympäristöstä kiintopisteitä, jotka muistuttaisivat minua siitä maalista. Se ihan viimeinen nousu olikin sitten jo tuttua, enkä pysty sanoin kuvailemaan miltä mielessä tuntui nähdessäni sen "Maali 300m" kyltin  Mäen päälle päästyäni askel oli äärimmäisestä rasituksesta huolimatta kevyt ja se tunne maaliviivan ylitettyäni oli juuri sitä mitä muistin: helpotusta, ihanuutta ja adrenaliinia. Selvisin ja suoriuduin tästäkin koetuksesta. Ajalla ja sijoituksella ei sitten ollut mitään väliä, koska kilpailin vain itseäni vastaan. Siinä endorfiinihöyryissä itseluottamus ihan kaikkeen muuhunkin tekemiseen tuntui nousevan takaisin normi-tasolle ja se jos joku on hienoa. Paremmalla treenillä matka olisi varmasti mennyt nopeammin - ehkä myös kevyemmin, mutta oishan se saattanut jäädä myös syystä tai toisesta kesken. Mistä sen tietää. Tämä meni just silleen, miten sen piti mennä. Olen voittaja.

Musasta

Mä teen harrastuksenani musa juttuja. Tässä yhdistyy hienosti elämän kaksi intohimoa: kirjoittaminen ja musa. Tavallaan tulee tuutista niin paljon eri sorttista musaa, että päivät eivät millään voi käydä tylsiksi ja samalla tämä velvoittaa kirjoittamaan alas sanoja ja tuntemuksia. Tutkimaan hieman omaa sisustaan. Muuten sitä tekstiä tulee kun tulee ja miten tulee - joskus ei ollenkaan. Saattaa mennä viikkoja tai kuukausia, kun on vain päiviä, jolloin pää seisoo tyhjänä, eikä ulos tule mitään alustavaa ajatusta siitä suuresta asiasta mistä pitäisi ja haluaisi kirjoittaa. Sitä ei voi kuitenkaan pakottaa - sitä kirjottamista, koska pakko tappaa kaikessa luovuuden ja tunteen - sen aidon ja oikean kosketuksen siihen mitä tekee. Sen näkee näissä päiväduuneissa aika selvästi. On pakko - on paskaa, mutta näin sitä kuitenkin joka aamu herää kellon soittoon ja lähtee tienaamaan sitä pippurimeetvurstia ruispalojen päälle - tai maitoa myslin sekaan. Miten sen vain ottaa.
Mun iPod on yksi mun elämän tärkeimmistä asioista. Kuulostaa dorkalta, mutta niin se vain on. Sieltä löytyy 100 gigaa laadukkaasti tallennettua tunnetta maailman kaikilta laidolta ja kaikkiin elämän olotiloihin. Puhdasta nautintoa, josta missä vain ja milloin vain voi imeä sisäänsä voimaa ja kestävyyttä, jolla jaksaa kävellä eteenpäin tässä elämässä, tässä maailmassa. 
Kun kuuntelen, tunnen asioita ja näistä on loppujen lopuksi aika helppo raapustaa asioita alas. Jos päälle vielä tekee haastattelun, jossa pääsee kuulemaan taiteilijalta itseltään omakohtaista ja autenttisia asioita musiikin takaa, saa uskomatonta syvyyttä kokemukseen. En voi keksiä mitään parempaa tekemistä, ainakaan mulle, tälle musiikki-narkille, joka haluaa ymmärtää kaikesta ihan kaiken. 
Näissä tilanteista pakotusta on ainoastaan se, että sallii itsellensä pienen intiimin hetken kahdestaan, sen korviin kaikuvan musiikin kanssa. Antaa soivien sävelten hetken hivellä ja reflektoida sitä kaikkea, mitä sisältä löytyy ja viedä mukanaan matkalle jonnekin muualle. Hetkeksi pois tästä todellisesta maailmasta missä elän. Se on huumaavaa ja vahvasti addiktoivaa. 
Esimerkiksi nyt kuuntelussa oleva levy rakkaudesta ja menetyksestä, on koskettavan kaunis ja ihanan surumielinen. Haikean rauhallinen ja tunnepitoinen teos, joka sopii vallitsevaan syksyä kolkuttelevaan mielentilaan ja pimeneviin iltoihin, jolloin pimeys käärii meidät viileään syliin. Huomaan jääväni koukkuun levyn massiiviseen päätösraitaan, joka itse asiassa on soinut luureissa toistolla tätä kirjoittaessani. Laulussa lauletaan tilanteeseen sopivasti tunnemyrskyistä ja siitä kuinka elämässä pitää mennä eteenpäin. Tiedän, että kohta tästä kappaleesta pitää päästää irti - koska uudet kuuntelukokemukset kolkuttelevat jo ovea. Viivyn tässä kuitenkin vielä hetken. Nautin, tunnen. Olen.

Harmaus

Mä en osaa enää itkeä. Kohta vuoteen en ole tirauttanut yhtään pientä kyyneltä. Se jokaisen ihmisen luontainen jalo taito katosi joskus viime vuonna. Ennen mä osasin, ja itkinkin mistä milloinkin ja missä tahansa; töissä, kotona, vessassa tai vaikka bussissa. Siinä oli ihmisillä ihmettelemistä, kun iso mies kyynelehtii, kuin nuori tyttö nyyhkyleffassa. Hyvähän se tietysti olisi, jos tuota taitoa pystyisi hallitsemaan, mutta siihen en koskaan pystynyt. En tietenkään. Luontainen osa mua se kuitenkin oli noin neljäkymmentä vuotta. Nyt se ei tule, vaikka kuinka väkisin yrittäisi punnertaa esiin muutamaa onnetonta tai onnen kyyneltä. Nada - ei mitään. Silmistä ei pursu ulos yhtään mitään.
Tämä on tietysti ihan mun omaa syytä, koska ihminen saa mitä tilaa - vai miten se oli - ja tätä, nimenomaan tätä minä tilasin. Kun sen maanis-depressiivisen hahmon depressiivinen persoona vuosi sitten makasi siellä ojanpohjalla täysin rikki ja poikki pyysin vain yhtä asiaa: että joka helvetin hetki ei tarvis tuntea niin perkeleesti ihan kaikkea. Sitä hyvää - joka saa innostuksen virtaamaan verisuonissa ja pään huumehoureiseen tilaan, jossa kaikki on mahdollista ja korkeintaan noin kämmenenmitan päässä silmien edessä - tai sitä huonompaa, joilloin on täysin kyllästynyt ihan joka ikiseen asiaan, mistä se oma elämä koostuu. Silloin oi silloin, rukoilin sinua universumin toiveidentoteuttajaa, antamaan mulle mielenrauhan ja sellaisen autuaan tilan, jossa voisi vain rauhassa lillua tasaisesti elämässä eteenpäin. Tilasin myös lobotomian, koska ajattelin, että kaikki nämä haasteet, mitä elämässä eteen ilmestyy, ovat oman pääni sisäisten aivolohkojen keskinäisen kommunikaation syy. Insinöörilogiikkalla asiaa eteenpäin viemällä päättelin, että tämä viime vuosituhannen psykiatrinen neronleimaus kenties muokkaisi persoonallisuuttani juuri siihen toivomaani suuntaan, jossa kaikki elämän pienet sirpaleet hiljalleen leijuisivat omille paikoilleen. 
Jos oikein kiltisti ja hartaasti jotain pyytä ja toivoo, sen tulee takuu varmasti saamaan, kuten Rhonda Byrne Salaisuus -kirjassa, niin periamerikkalaisesti kirjoittaa. Näin tässä sitten kävi: itkut loppu - epätoivo sekä innostus katosi toisaalle. Elämä tasoittui merkittävästi. Sitä fyysistä lobotomiaa en ainakaan tietääkseni saanut, mutta persoonallisuus muuttui kuitenkin nopeasti nykyisen kaltaiseksi. 
Mun - ja varmasti koko ihmiskunnan - perisynti on se, että haluaa aina jotain muuta. Kun sen "muun" saa, huomaa kaipaavansa sitä, minkä menetti. Niin tässäkin kävi. Päivä päivältä useammin huomaan kaipaavani sitä innostunutta ihmistä, joka uteliaana lensi yli taivaankannen kohti uusia seikkailuja, sitä miestä, joka sormet syyhyten ja peloitta tarttui mitä tahansa härkää sarvesta ja joka riskeistä ja loukkaantumisen mahdollisuutta huomioimatta teki ja koki asioita aivan järjettömällä voimalla. Samalla tavalla sitä ihme kyllä kaipaa myös sitä kyntämistä ja konttaamista siellä ojanpohjalla. Sitä kipua, mikä repii sielua pala palata niin rikki, että ei millään uskonut saavansa itseänsä koottua ja selviävänsä hengissä huomiseen - tai edes seuraavaan hengenvetoon. Se on kuitenkin niin, että siellä ojanpohjalla asuu se ihmisen suurin tahdonvoima, jonka avulla pystyy kampeamaan itsensä takaisin ylös maailmaa katselemaan ja siksi ei loppujen lopuksi ole edes kummallinen juttu, että alkaa kaipaamaan kunnon masennusta tai ahdistusta. 
Kun sitä ajan saatossa muovautuu tietynlaiseksi ihmisluonteeksi sekä niiden hyvien että heikompien piirteiden omaavaksi sieluksi, siitä tulee se tuttu ja turvallinen "sinä itse". Kun luonne kriisin - tai muun muutoksen - kohdatessa nopeassa tahdissa tekee täyskäännöksen lakkaat tuntemasta itsesi. Sinne omaan päähän muuttaa asumaan uusi vieras ihminen, joka suhtautuu asioihin tavalla jota se vanha minäsi ei millään voi käsittää. Aikanne yritätte tehdä tuttavuutta, mutta koska maailmankuvanne ovat täysin päinvastaiset, jäätte ikuisesti etäisiksi tuttaviksi, jotka rappukäytävässä korkeintaan hiljaa morjestaa, katse lattiaan kohdistettuna. Pikkuhiljaa huomaat enenemissä määrin ikävöiväsi sitä edellistä asukasta, jonka kanssa niin hyvin tulitte juttuun. Olitte tuttuja ja turvallisia, yhtä ja samaa. 
En tiedä kauan tätä uutta "tilaa" vielä pitää kestää, mutta tiedän mihin toiveeni muutoksesta esittää. Oi sinä universumin toiveidentoteuttaja. Tuo minut takaisin.