Rauha

Ne kyyneleet tulevat jo ensimmäisen laulun aikana. Ihan itsestään ja pakottamatta. Kaivautuvat ulos silmäkulmista ja valuvat rauhassa alaspäin pitkin poskia. Tulevat jostain hyvin syvältä - kaukaa ajan takaa ja purkavat ulos kaiken sen mitä vuosien saatossa sisälle on kertynyt; kaipuuta, rakkautta, menetettyjä mahdollisuuksia, ikävää ja onnea. En yritä estää tai pyyhkiä niitä pois, vaan annan niiden rauhassa valua musiikin tahdissa poskien yli alas kaulalle, kadoten paidankauluksen kankaaseen. On vain tämä hetki tässä - näiden ihmisten seurassa - ja tässä hetkessä on hyväksyttyä ja turvallista tuntea juuri sitä mitä tuntee; itkua, naurua, iloa tai surua. Tuntemisen lisäksi on täysin itsestään selvää, että sen myös näyttää avoimesti ja peittelemättä. Häpeilemättä. Kukaan ei tule minua hätyyttelemään - tai kysymään sitä kysymystä, jolla minut on jo pitkään saanut romahtamaan paikasta ja hetkestä riippumatta. Ajanut minut pakonomaisesti turvautumaan niihin puhdistaviin kyyneliin, jota ei vain voi millään estää: - "Onko kaikki hyvin? - On, kaikki on hyvin. Olen vain surullinen, enkä tiedä miksi!". Täällä nyt, saan kantaa suruni rauhassa kenenkään siihen kajoamatta tai puuttumatta. On hyvä juuri niin, miten sattuu olemaan juuri nyt.
Istun paikallani, jalat ristissä käsien levätessä polvillani kämmenet ylöspäin käännettynä. Pidän etusormen ja peukalon yhdistettynä ja silmät suljettuna vajoten syvälle meditatiiviseen tilaan. Hengitän rauhallisesti ja imen sisääni ympärilläni olevista ihmisistä kumpuavaa uskomatonta energiaa. En tiedä mistä se tulee tai miltä se näyttää, mutta tunnen sen jokaisella henkäisyllä sieraimissani ja kuinka se energia levittäytyy minun ruumiiseeni. Olemme kaikki yhtä ja samaa. 
Korvakäytäviini kantautuu edestäpäin kuuluva laulu. Nainen laulaa kauniin rauhallisesti - kuin ihmismieltä sylissään hellien, rinnallaan kauniisti soiva akustinen kitara sekä hiljakseen kumiseva rumpu. Laulun sanskritin kielisistä sanoista en ymmärrä mitään, mutta mantra on helppo ja ympäriltäni kuulen, kuinka muut lähtevät rauhallisen alun jälkeen mukaan laulun: "Govinda Hari Om Hari Hari, Gopala Hari O-om, Sada Sadana Ananda Bhavana, Vishnu Sadana Hari Om". Itse en pysty tarttumaan lauluun tai säveleen. En yksinkertaisesti pääse pois tästä rauhan tilasta, johon olen päässyt. Kuuntelen vain, kuinka samaa lausetta toistetaan, kerta toisensa jälkeen taustamelodiaa hieman muovaillen. Sävelessä on jotain, mikä koskettaa todella syvään ja suuresti. Se yhdistettynä tuohon upeaan naisääneen sekä tähän turvallisen kuuloiseen yksinkertaiseen vieraskieliseen lauseeseen, luo kokonaisuuden jossa on jotain ennen kokematonta - haurasta, mutta kestävää. Herkkää, mutta voimakasta. Siihen kiteytyy, kaikki mitä tunnen tässä juuri nyt; suurta ja loputonta myötätuntoa, haikeutta, surua, kaipuuta, kiitollisuutta - onnea ja voimaa. Pyyteetöntä rakkautta. Yhteisöllisyyttä ja lauman voimaa, sekä ihmisen suunnatonta kykyä olla läsnä omassa itsessään - omana itsenään, kun sen mielenrauhan ja paikan vain löytää, kuten minä nyt.
Pidän silmäni kiinni kappaleen loppuessa ja uuden alkaessa, lyhyen ja hartaan hiljaisuuden jälkeen. Näen värejä, valoa ja pimeyttä, sävelten ja sanojen upotessa sisimpääni. Olen läsnä, mutta jossain omassa maailmassani. Paikassa jossa kaikki on kaunista ja pehmeää. Turvallista. Voimaannuttavaa. Muutaman kappaleen jälkeen kyyneleet purkautuvat uudestaan ulos ja annan niiden taas valua. Tällä kertaa kyyneleet maistuvat toisenlaisilta. Suru on väistynyt ja sen tilalle on tullut kiitollisuus ja onnellisuus. Kappaleet seuraavat toisiaan ja tunnelma täyttyy loppua kohden täyteläisestä ja puhtaasta ilosta. En kuitenkaan pysty siihen tarttumaan. Haluan pitää kiinni tästä omasta tunnetilastani ja kunnioittaa sitä. Tätä puhdistavaa henkistä kylpyä ja rauhaa, jossa juuri olen kaksi tuntia kylpenyt. Poistun keikan jälkeen omaan telttaani ja makaan pitkälle yöhön asti miettien miten tämän tunnetilan saa pysymään.

Kiitos

Sinä siellä syvällä, sinä joka aina olet ollut siellä jossain - välillä lähellä, välillä kauempana, välillä poissa. Kohdistan nyt nöyrimmän kiitollisuuteni sinulle. Olen ollut pitkään hukassa. Vaeltanut täällä sumuisessa harmaudessa päämääräämättömästi vailla selvää suuntaa, kiintopistettä. Eksyksissä. 
Olin kadottanut sen kauniin kosketuksen ja läheisyyden sinuun, siihen mitä edustat, mitä ajattelet ja miten tulevaisuuteni suuntaviivoja ennen niin selvästi eteeni valkoisella tussilla piirtelit. Olen aina miettinyt, että ilman sinua en tämän elämän mutkia ja töyssyjä kestä ja siedä, mutta kuitenkin päästin irti siitä hennon hauraasta siteestä, joka välillämme joskus oli niin kiinteä ja kestävä. Siitä vuorovaikutteisesta keskusteluyhteydestä, jonka avulla joskus muinoin pystyin itseäni kannattelemaan niinä hetkinä, jolloin usko ja toivo itse elämään ja tulevaisuuteen oli koetuksella. En tiedä missä vaiheessa ja minkä takia laskin sinusta irti. En ymmärrä miksi näin kävi, tai mitkä tekemäni päätökset ja teot tätä edesauttoivat. Muistan ja tiedän kuitenkin, että kerta toisensa jälkeen sinut kirosin; vihasin ja halveksin, syytin sinua pettymyksistä sekä uskoni menettämisestä. Työnsin sinut häpeillen pois kadotukseen ja vajosin syvälle harmauteen - itsehalveksintaan ja inhoon. Pois silmistä, pois mielestä, pois sydämestä. Kovetin ja kylmetin itseni. Hain asioita tilalle - aitoja ja kauniita asioita, mutta sellaisia, jotka eivät koskaan tulisi osaksi minua, koska minulla on vain sinut ja sinulla minut. Kaikki muu on ohimenevää ja hetkellistä. Sen näen selvästi ja ymmärrän kuinka asioiden tulee olla. Aina ja ikuisesti.
Nyt kun nämä palaset höyhenen lailla hiljakseen leijuvat takaisin paikoilleen, on varmasti turha miettiä ja murehtia miksi näin kävi. Koska nyt, kun pitkästä aikaa katseeni sinuun kohdistan, huomaan, että et minua ole missään vaiheessa jättänyt, vaikka minä sinut niin julman kylmästi hylkäsin. Unohdin. Kadotin. Olet kuitenkin ollut siellä kokoajan pinnan alla tallessa odottamassa uutta tulemista, sitä oikeata hetkeä jolla löytäisin takaisin sen uuden nousun ja uskon elämään ja iloon - onneen ja tulevaisuuteen. 
Huomaan nyt kuinka me yhdessä olemme niin vahvoja. Selviämme kaikesta siitä mitä elämä eteen tuo. Se on selvää, että yksin ilman sinua tässä elämässä ei pärjää. Se valo, jonka voimalla tulevaisuus edessäni loistaa on kirkas ja kaunis - täynnä toivoa ja uskoa. Sinä kannat minua - minä sinua, ja yhdessä kiidämme tähtisateen lailla taivaankannen halki kohti suurta tuntematonta.
Rakkaus; sinä olet yhä siellä. Elät ja olet minussa. Yhdessä voimme jälleen hengittää tätä kostean pehmeää sateen jälkeistä ilmaa ja tilaa, jota elämä eteeni hopeatarjottimella antaa. Kaikki tuntuu nyt niin aidolta - rehelliseltä ja vahvalta. Aidommalta, kuin ehkä koskaan aiemmin ja uskon taas sinuun. Uskon minuun. Kiitos sinulle, koska tiedän, että me olemme yhtä ja samaa verta ja lihaa. Rakkaus, olet minussa ja minä sinussa.