Hetki

  Eräänä päivänä kohtasin K:n ja hän toi rakkauden takaisin elämääni. Vahingossa, yllättäen ja odottamatta. Hetkellä jolloin sen vähiten odotti tapahtuvan - hetkellä jolloin kohtalo puuttui peliin ja muovasi salaa tulevaisuutta lupaa kysymättä. Se alkoi kahden silmäparin kohtaamisesta - varastetuista ja salaisista hetkistä, jännityksestä ja siitä vapauttavasta tunteesta kun näkee että toinen näkee ja kun näkee että toinen katsoo takaisin samanlaisin silmin. Myöhemmin mukaan tuli myös puhe ja repliikit, tarinat ja lauset - mutta alussa oli syvä ja molemminpuolinen katse meidän välilllä, joka teki tyhjäksi tarpeen kaikelle muulle kommunikaatiolle.
  Ensimmäisten katseiden jälkeen seurasi muutama varovaisen virallinen ja kahdenkeskinen kohtaaminen, jolloin kumpainenkin kokeili jään kantavuutta - varovasti, astumatta kuitenkaan koko painolla. Vielä ei uskaltanut. Vielä sitä kokeili ja leikki - mittaili ja odotti, että jos se toinen uskaltaisi ottaa sen ensimmäisen askelen kun itse vielä empi. Pelkäsi. Hapuilevia yrityksiä löytää se toinen puolestavälistä. Leikkiä olisi voinut jatkaa - pallotella, mutta janosin muuta. Enempää. Uskalsin. Ankkuroin. Kirjoitin K:lle lyhyen viestin ja tiesin että kun sen lähetän, niin se maailma minkä olin oppinut tuntemaan -  se elämä jota elin oli sellaisenaan tullut tiensä päähän ja että kaikki olisi lopullisesti ja peruuttamattomasti muuttanut muotoaan joksikin uudeksi. Toisenlaiseksi. Lopputulosta ei voinut vielä tietää, mutta muutos oli varma. Lopullinen ja peruuttamaton. Lähetin viestin ja K vastasi. Askeleet oli otettu.
  Seuraavalla viikolla menimme syömään. Syrjäisessä pöydässä - suurten valkoisten ikkunoiden alla, mukaan tuli sanat ja keskustelu. Aluksi varovaista, hermostunutta ja hapuilevaa. Etsien sitä yhteistä tasoa, sointua. Hyvin pian se muuttui vapautuneeksija ja helpoksi. Sujuvaksi. Juuri sellaiseksi kun olin siitä ensimmäisestä katseesta asti uskonut sen olevan. Tiennyt sen olevan. Alkuruoan aikana tunsin sen ensimmäisen kerran ja myöhemmin - pizzan ja pororullan edessä, näin kuinka välillemme muodostui keveistä ja läpikuultavista langoista kudottu seitti joka sitoi meidät yhteen. Oli menneisyys - joka oli tuonut meidät tähän, oli tämä hetki - joka täydensi ja oli tulevaisuus - joka oli mahdollisuuksia täynnä: uskomaton ja meidän muovattavissa. 
  Olin usein kuvitellut kohtauksen, jossa rakastunut pari istuu kynttilänvalossa tyhjenevässä ravintolassa. Toisiinsa uppoutuneina. Hukkuneina. Hukuttautuneina. Tyhjiä pöytiä kiersi siivooja ja ravintolan nurkassa, hämärällä lavalla seisoi - kauniita ja pehmeitä rakkauden säveliä soittava saksofonisti. Lyhyt hetki - jolloin kaikki maailmassa on kaikonnut, paitsi "hetki" - hetki rakkauden, hetki kahden kohtalotoverin valamassa tulevaisuutta. Nyt näin - kuin ulkopuolisin silmin - minut ja K:n siinä. Ilman siivoojaa ja saksofonistia, ilman kynttilänvaloa, koska näillä ei ollut oikeastaan mitään merkitystä. Merkittävää oli vain ne kaksi siinä. Me kaksi siinä. Tässä hetkessä. Yhdessä.
  Poistuimme ravintolasta ja rappusilla - kun pöytä ei enään pitänyt meitä erillään, pääsimme toistemme lähelle ja annoimme ensimmäiset lupaukset. Elämä oli oikein. Maailma reitillään. Huomenna auringon noustessa koittaisi loppuelämämme ensimmäinen aamu ja matka sitä kohden oli alkanut. 
  Illalla kuuntelin iPodillani musiikkia ja korvakäytäviini tatuoitui ikuisiksi ajoiksi se yksi kappale missä laulettiin juuri tästä hetkestä, tästä illasta, tästä elämästä, tästä tulevaisuudesta; että kaikki tulee jäämään sellaiseksi jona se ei koskaan ole ollut.