Voittaja

Kävin viime viikonloppuna toista kertaa vuoden sisään kokeilemassa miten huonokuntoinen ja ylipainoinen keski-ikäinen mies pystyy pelkällä tahdonvoimalla selviytymään fyysisestä haasteesta. Talvella tuli kokeiltua Finlandia hiihtoa, vetäisemällä 42 kilometrin perinteinen matka. Koska olen äijä, en treenannut ja suksien pohjassakin oli ne voiteet, mitä edellisen vuoden vähälumisen hiihdon jälkeen sinne oli jäänyt. Läpihän se meni, mutta väsymys oli kyllä eeppinen. Eihän tämmöisessä ole mitään järkeä, mutta missä asiassa elämässä oikeastaan on?
Nyt kävin sitten Kolilla kokeilemassa Vaarojen Maratonia. Tämä hanke lähti perinteiseen tyyliin alkoholinkatkuisesta illasta, kun Riku löi Lemmyn hautajaispäivänä Jack and Coken kouraan ja kertoi kuinka siistiä Kolin maastoissa on juosta. Keskustelu eteni sitten siihen ilmiselvään pisteeseen, jossa minut haastettiin mukaan kokeilemaan. Äijä kun olen, tartuin tietysti, näistä kun ei voi kieltäytyä. Silloin tammikuussa tavoitteena oli toki myös hieman treenata ennen koitosta, mutta kuten usein käy ajatus ei edennyt täydelliseen toteutukseen. Vuosien 2009-2012 välillä treenasin sileää matkaa aika pitkäpintaisesti ja kävin myös juoksemassa kolme maratonia. Vuoden 2012-2013 talvella motivaatio kuitenkin katosi täydellisesti ja sen seurauksena jätin juoksemiset kokonaan. Syitä tähän on monia, mutta suurimpana se, että juoksu ei enää tuonut sitä hyvän olon tunneta, mikä oli välttämätöntä sen jatkamiseen. Jos lenkiltä palatessa vituttaa enemmän kun lähtiessä, ei sen tekeminen enää ole järkevää. 
Se tammikuinen humalatila saattoi hieman tietysti vaikuttaa mielen toimintaan, mutta jostain syystä ajatus "uudesta alusta", tuntui kutsuvalta ja tarttuessani haasteeseen tiesin kyllä päivänselvästi, mistä siinä on kyse: kivusta, särystä ja sinnikästä harjoittelusta. Välittömästi kännilupauksen jälkeen kävin ensitöikseni panostamassa varusteisiin ostamalla La Sportivan Bushido maastojuoksu kengät. Juoksu motivaatiota kauppaan ei kuitenkaan sisältynyt, vaikka lumien kaikottua teiltä kävin useampaan otteeseen kokeilemassa, miltä se juoksu tuntuu. Taisin yhteensä ennen suoritusta "juosta" noin kolmekymmentä kertaa, yleensä melko lyhyitä 5-6 kilometrin lenkkejä. Kerran juoksin pidemmän matkan, joka kuitenkin meni pitkälti kävelemiseksi jatkuvien pohje kramppien vuoksi. En siis ollut millään muotoa "maraton kunnossa" ja voin suoraan tunnustaa että viime viikolla ajatus Vaarojen Maratonista hirvitti ihan oikeasti. Lupaus on kuitenkin lupaus ja ne saatana pidetään, vaikka sen lunastaminen veisi sairaalaan - tai hautaan. 
Kaksi viimeistä viikkoa ennen kilpailua oli mieli erilaisista syistä kaikin puolin niin totaalisen väsynyt, että en pukenut hienoja maastojuoksukenkiä jalkaan kertaakaan. Koiran kanssa kävin kyllä maastossa samoilemassa, mutta tiesin että tästä on melkoinen matka oikeaan juoksemiseen Kolin poluilla. H-hetken lähestyessä pelkotilat olivat jo sen verran mittavat että järki vei voiton ja vaihdoin kilparyhmästä retkiryhmään, ajatuksena oli juoksemisen sijaan lähteä Kolille puhtaasti patikoimaan. Jostain kumman syystä pakkasin reissuun kuitenkin varmuuden vuoksi retkivarustuksen lisäksi myös ne juoksukamppeet.
Hyvä niin, koska automatkalla Kolille tapahtui jotain yllättävää: kanssamatkustajien into tarttui minuunkin. Emme tainneet olla Lahden motaria pidemmällä, kun takapenkiltä kovaan ääneen kehuttiin kuinka siistiä tästä reissusta tulee ja kuinka hyvältä suorituksen jälkeen tuntuu. Kyllähän pitkän suorituksen aikana tulee paljon sitä kipua ja ajatukset pyörii milloin missäkin, mutta ne unohtuu välittömästi maaliviivan ylityksen jälkeen, oli väsymyksen aste mikä tahansa. Tämän muistan omilta maratoneilta ja aloin siinä päässäni janoamaan sitä samaa. Lauantai aamuna pukeuduinkin juoksuvarusteisiin ja lähdin viivalle juoksemaan.
Startin jälkeen alkumatka menikin yllättävän helposti ja jokaisella jotakuinkin tasaisella osuudella juoksin - enemmän kun millään tekemälläni lenkillä. Vielä ekalla tankkauspisteellä olo tuntui aivan helvetin hyvältä ja askel oli kevyt. Kun väsymystä alkoi tuntumaan, olivat geelit hyvänä turvana antamassa tarvittavaa buustia. Sen verran tiesin, että kiirettä on turha tässä vaiheessa pitää ja tämä paljastui lopulta yhdeksi elämäni viisaimmista päätöksistä. Puolivälin yli päästyään kun alkoi se oikeasti helvetillinen maasto, jonka seurauksena mäet alkoivat tuntua aivan järjettömiltä ja kolmen kympin jälkeen reidet kramppailivat lähes jokaisessa nousussa. Jotenkin se mieli kuitenkin käski jatkaa ja keskittyminen meni pitkälti askeleiden asettelemiseen vaikealle alustalle, jonka seurauksena ajantaju katosi useaan otteeseen totaalisesti siinä taivaltaessa. Kai tätä flow-tilaksikin voi kutsua. Uskokin pysyi myös vakaasti maaliin pääsyssä.
Infernaalisessa mäkimaastossa taitetut viimeiset 6-7 kilsaa olivat kyllä täydellistä kärsimystä, mutta kun hotellilta lähdettiin viimeiseen laskuun, alkoi se loppu jo häämöttää pään sisällä. Vaikka minua oli varoitettu siitä viimeisestä noususta, en osannut millään muotoa kuvitella kuinka kova se oikeasti oli. Saatoin siinä lähes uskonmurtamana kysellä jokaiselta ohikulkijalta että onko se maali oikeasti kohta tulossa. Yritin myös löytää ympäristöstä kiintopisteitä, jotka muistuttaisivat minua siitä maalista. Se ihan viimeinen nousu olikin sitten jo tuttua, enkä pysty sanoin kuvailemaan miltä mielessä tuntui nähdessäni sen "Maali 300m" kyltin  Mäen päälle päästyäni askel oli äärimmäisestä rasituksesta huolimatta kevyt ja se tunne maaliviivan ylitettyäni oli juuri sitä mitä muistin: helpotusta, ihanuutta ja adrenaliinia. Selvisin ja suoriuduin tästäkin koetuksesta. Ajalla ja sijoituksella ei sitten ollut mitään väliä, koska kilpailin vain itseäni vastaan. Siinä endorfiinihöyryissä itseluottamus ihan kaikkeen muuhunkin tekemiseen tuntui nousevan takaisin normi-tasolle ja se jos joku on hienoa. Paremmalla treenillä matka olisi varmasti mennyt nopeammin - ehkä myös kevyemmin, mutta oishan se saattanut jäädä myös syystä tai toisesta kesken. Mistä sen tietää. Tämä meni just silleen, miten sen piti mennä. Olen voittaja.

Musasta

Mä teen harrastuksenani musa juttuja. Tässä yhdistyy hienosti elämän kaksi intohimoa: kirjoittaminen ja musa. Tavallaan tulee tuutista niin paljon eri sorttista musaa, että päivät eivät millään voi käydä tylsiksi ja samalla tämä velvoittaa kirjoittamaan alas sanoja ja tuntemuksia. Tutkimaan hieman omaa sisustaan. Muuten sitä tekstiä tulee kun tulee ja miten tulee - joskus ei ollenkaan. Saattaa mennä viikkoja tai kuukausia, kun on vain päiviä, jolloin pää seisoo tyhjänä, eikä ulos tule mitään alustavaa ajatusta siitä suuresta asiasta mistä pitäisi ja haluaisi kirjoittaa. Sitä ei voi kuitenkaan pakottaa - sitä kirjottamista, koska pakko tappaa kaikessa luovuuden ja tunteen - sen aidon ja oikean kosketuksen siihen mitä tekee. Sen näkee näissä päiväduuneissa aika selvästi. On pakko - on paskaa, mutta näin sitä kuitenkin joka aamu herää kellon soittoon ja lähtee tienaamaan sitä pippurimeetvurstia ruispalojen päälle - tai maitoa myslin sekaan. Miten sen vain ottaa.
Mun iPod on yksi mun elämän tärkeimmistä asioista. Kuulostaa dorkalta, mutta niin se vain on. Sieltä löytyy 100 gigaa laadukkaasti tallennettua tunnetta maailman kaikilta laidolta ja kaikkiin elämän olotiloihin. Puhdasta nautintoa, josta missä vain ja milloin vain voi imeä sisäänsä voimaa ja kestävyyttä, jolla jaksaa kävellä eteenpäin tässä elämässä, tässä maailmassa. 
Kun kuuntelen, tunnen asioita ja näistä on loppujen lopuksi aika helppo raapustaa asioita alas. Jos päälle vielä tekee haastattelun, jossa pääsee kuulemaan taiteilijalta itseltään omakohtaista ja autenttisia asioita musiikin takaa, saa uskomatonta syvyyttä kokemukseen. En voi keksiä mitään parempaa tekemistä, ainakaan mulle, tälle musiikki-narkille, joka haluaa ymmärtää kaikesta ihan kaiken. 
Näissä tilanteista pakotusta on ainoastaan se, että sallii itsellensä pienen intiimin hetken kahdestaan, sen korviin kaikuvan musiikin kanssa. Antaa soivien sävelten hetken hivellä ja reflektoida sitä kaikkea, mitä sisältä löytyy ja viedä mukanaan matkalle jonnekin muualle. Hetkeksi pois tästä todellisesta maailmasta missä elän. Se on huumaavaa ja vahvasti addiktoivaa. 
Esimerkiksi nyt kuuntelussa oleva levy rakkaudesta ja menetyksestä, on koskettavan kaunis ja ihanan surumielinen. Haikean rauhallinen ja tunnepitoinen teos, joka sopii vallitsevaan syksyä kolkuttelevaan mielentilaan ja pimeneviin iltoihin, jolloin pimeys käärii meidät viileään syliin. Huomaan jääväni koukkuun levyn massiiviseen päätösraitaan, joka itse asiassa on soinut luureissa toistolla tätä kirjoittaessani. Laulussa lauletaan tilanteeseen sopivasti tunnemyrskyistä ja siitä kuinka elämässä pitää mennä eteenpäin. Tiedän, että kohta tästä kappaleesta pitää päästää irti - koska uudet kuuntelukokemukset kolkuttelevat jo ovea. Viivyn tässä kuitenkin vielä hetken. Nautin, tunnen. Olen.

Harmaus

Mä en osaa enää itkeä. Kohta vuoteen en ole tirauttanut yhtään pientä kyyneltä. Se jokaisen ihmisen luontainen jalo taito katosi joskus viime vuonna. Ennen mä osasin, ja itkinkin mistä milloinkin ja missä tahansa; töissä, kotona, vessassa tai vaikka bussissa. Siinä oli ihmisillä ihmettelemistä, kun iso mies kyynelehtii, kuin nuori tyttö nyyhkyleffassa. Hyvähän se tietysti olisi, jos tuota taitoa pystyisi hallitsemaan, mutta siihen en koskaan pystynyt. En tietenkään. Luontainen osa mua se kuitenkin oli noin neljäkymmentä vuotta. Nyt se ei tule, vaikka kuinka väkisin yrittäisi punnertaa esiin muutamaa onnetonta tai onnen kyyneltä. Nada - ei mitään. Silmistä ei pursu ulos yhtään mitään.
Tämä on tietysti ihan mun omaa syytä, koska ihminen saa mitä tilaa - vai miten se oli - ja tätä, nimenomaan tätä minä tilasin. Kun sen maanis-depressiivisen hahmon depressiivinen persoona vuosi sitten makasi siellä ojanpohjalla täysin rikki ja poikki pyysin vain yhtä asiaa: että joka helvetin hetki ei tarvis tuntea niin perkeleesti ihan kaikkea. Sitä hyvää - joka saa innostuksen virtaamaan verisuonissa ja pään huumehoureiseen tilaan, jossa kaikki on mahdollista ja korkeintaan noin kämmenenmitan päässä silmien edessä - tai sitä huonompaa, joilloin on täysin kyllästynyt ihan joka ikiseen asiaan, mistä se oma elämä koostuu. Silloin oi silloin, rukoilin sinua universumin toiveidentoteuttajaa, antamaan mulle mielenrauhan ja sellaisen autuaan tilan, jossa voisi vain rauhassa lillua tasaisesti elämässä eteenpäin. Tilasin myös lobotomian, koska ajattelin, että kaikki nämä haasteet, mitä elämässä eteen ilmestyy, ovat oman pääni sisäisten aivolohkojen keskinäisen kommunikaation syy. Insinöörilogiikkalla asiaa eteenpäin viemällä päättelin, että tämä viime vuosituhannen psykiatrinen neronleimaus kenties muokkaisi persoonallisuuttani juuri siihen toivomaani suuntaan, jossa kaikki elämän pienet sirpaleet hiljalleen leijuisivat omille paikoilleen. 
Jos oikein kiltisti ja hartaasti jotain pyytä ja toivoo, sen tulee takuu varmasti saamaan, kuten Rhonda Byrne Salaisuus -kirjassa, niin periamerikkalaisesti kirjoittaa. Näin tässä sitten kävi: itkut loppu - epätoivo sekä innostus katosi toisaalle. Elämä tasoittui merkittävästi. Sitä fyysistä lobotomiaa en ainakaan tietääkseni saanut, mutta persoonallisuus muuttui kuitenkin nopeasti nykyisen kaltaiseksi. 
Mun - ja varmasti koko ihmiskunnan - perisynti on se, että haluaa aina jotain muuta. Kun sen "muun" saa, huomaa kaipaavansa sitä, minkä menetti. Niin tässäkin kävi. Päivä päivältä useammin huomaan kaipaavani sitä innostunutta ihmistä, joka uteliaana lensi yli taivaankannen kohti uusia seikkailuja, sitä miestä, joka sormet syyhyten ja peloitta tarttui mitä tahansa härkää sarvesta ja joka riskeistä ja loukkaantumisen mahdollisuutta huomioimatta teki ja koki asioita aivan järjettömällä voimalla. Samalla tavalla sitä ihme kyllä kaipaa myös sitä kyntämistä ja konttaamista siellä ojanpohjalla. Sitä kipua, mikä repii sielua pala palata niin rikki, että ei millään uskonut saavansa itseänsä koottua ja selviävänsä hengissä huomiseen - tai edes seuraavaan hengenvetoon. Se on kuitenkin niin, että siellä ojanpohjalla asuu se ihmisen suurin tahdonvoima, jonka avulla pystyy kampeamaan itsensä takaisin ylös maailmaa katselemaan ja siksi ei loppujen lopuksi ole edes kummallinen juttu, että alkaa kaipaamaan kunnon masennusta tai ahdistusta. 
Kun sitä ajan saatossa muovautuu tietynlaiseksi ihmisluonteeksi sekä niiden hyvien että heikompien piirteiden omaavaksi sieluksi, siitä tulee se tuttu ja turvallinen "sinä itse". Kun luonne kriisin - tai muun muutoksen - kohdatessa nopeassa tahdissa tekee täyskäännöksen lakkaat tuntemasta itsesi. Sinne omaan päähän muuttaa asumaan uusi vieras ihminen, joka suhtautuu asioihin tavalla jota se vanha minäsi ei millään voi käsittää. Aikanne yritätte tehdä tuttavuutta, mutta koska maailmankuvanne ovat täysin päinvastaiset, jäätte ikuisesti etäisiksi tuttaviksi, jotka rappukäytävässä korkeintaan hiljaa morjestaa, katse lattiaan kohdistettuna. Pikkuhiljaa huomaat enenemissä määrin ikävöiväsi sitä edellistä asukasta, jonka kanssa niin hyvin tulitte juttuun. Olitte tuttuja ja turvallisia, yhtä ja samaa. 
En tiedä kauan tätä uutta "tilaa" vielä pitää kestää, mutta tiedän mihin toiveeni muutoksesta esittää. Oi sinä universumin toiveidentoteuttaja. Tuo minut takaisin.

Syntymäpäivä

Mä täytin tänään nelkyt vuotta. Ei vois millään uskoa. Aika on sumussa, tiivistynyt mössöksi, joka lentää vuosien yli valonnopeutta. Täysin epätodellista kun sitä ajattelee. Matkalla on ollut vaikka ja mitä, ja jos tässä ois kyse negatiivisuushaasteesta, niin sitä voisi tokaista, että on kyllä ollut vaikeaa. Siihen ei kuitenkaan tänä päivänä - mun syntymäpäivänä - voi sortua, vaipua ja lopulta tuudittautua. Ei näin, vaan lause kääntyy tässä hetkessä muotoon: "elämää on eletty". 
Vaikea muistaa asioita, nyt kun niitä näin pohtii. Sitä muistaa nyt vain ne merkittävät asiat, hetket, tapahtumat. Miltä silloin on tuntunut, niitä hyviä ja huonoja fiiliksiä. Todellisia kuitenkin ja tähän päivään johtavia. Se on kuten Steve Jobs sanoi; "The dots will connect" ja paskaa mies varmasti joskus puhunut, mutta tämä homma on kyllä taivaan tosi. Ne epämääräiset - huolten ja hurmosten sekoittamat settirakennelmat selkenevät ajan kanssa ja lopulta, kun menneeseen katsoo, jäljelle jää vain pitkä ja suora helmikoristeinen lanka. Edessä taas lepää mahdollisuuksien painovoimaton avaruus, jossa kaikki on auki ja avoinna. Eteenpäin voi rauhassa leijua minne ikinä haluaa, elämänlangassa turvallisesti roikkuen. 
Näin kun alkaa ajattelemaan, sitä pikkuhiljaa ymmärtää, että mitään tekoja menneisyydestä ei voi katua. Omat ja muiden teot ja päätökset ovat matkan välillä hetkeksi pysäyttäneet ja iskeneet kirveen lailla todellisuuden suoraan otsalohkosta läpi tietoisuuteen. Mulla ne kolmekymmenen vuoden pituisen eriasteisen masennuksen alavireet ovat kyllä olleet todella vaikeita. Sitä on usein kirjaimellisesti ollut kahden vaiheilla. Pohtinut valitseeko kohteeksi junan vai rekan, jonka alle tämän kärsimyksen ja kidutuksen voi kertaheitolla lopettaa. Toisaalta, ne elämänhuumaamat mania-hetket, ovat vieneet sellaisiin korkeuksiin, jossa onni ja ilo on huumannut mielen sokeaksi todellisuudelle. Kaikki on kuitenkin tapahtunut oikein. Juuri kuten sen on pitänyt, koska tämä vuoristorata on kuitenkin kaiken aikaa mennyt eteenpäin omalla raiteellaan. Tämän itsestäänselvyyden, kun ymmärtää niin alkaa eteneminen kummasti kevenemään.
Mä olen näinä kaikkina vuosina miettinyt paljon kuolemaa. Lähes päivittäin tavalla tai toisella. Noin kuukausi sitten, mietin joka helvetin päivä sitä, miten täältä elämästään hiljaa ja huomaamattomasti pystyisi kuihtumaan pois. Ei ylidramaattista itsemurhaa, enemmänkin jotain nopeaa, mutta kohtalokasta sairautta, joka vapauttaisi pois kaikista vastuista ja velvollisuuksista. Se ajatus, on kuitenkin poistunut, mutta kuolemaa yhä vieläkin päivittäin pohdin. Kunnolla viimeksi viikko sitten, kun ajelin parhaan frendin kanssa kohti Hollolaa. Matkalla frendi ihmetteli, miten uskalsin päästää hänet krapulaisena rattiin ja jatkoi toteamalla, että mehän voisimme vaikka ajaa ulos ja kuolla. Sen enempää ajattelematta vastasin tähän seuraavasti: "Se on ihan OK. Minä olen valmis". Tämän tokaistuani - ja pienellä viiveellä - ajatus saavutti tietoisuuteni ja ymmärsin mitä olin sanonut. Lausehan on kovin lähellä sitä aiemmin mainittua alavirettä, mutta alavirettä ei nyt ilmassa ollut. Olin oikeasti tarkoittanut mitä sanoin. Rehellisesti ja todellisesti. Siihen suhtautuminen oli vain tehnyt täyskäännöksen. Ahdistuksen oli korvannut rauha. Tunsin itseni yhtäkkiä rauhalliseksi. Kiitolliseksi tästä elämästä; teoista ja tekemättä jättämisistä - ihmisistä ja asioista, Mutta myös kiitollisena siitä tulevaisuudesta. Se tuo mitä tuo. Lopulta kuitenkin niitä mulle oikeita asioita. Kohtaloksi sitä varmasti myös kutsutaan. Siinä hetkessä ulos tietoisuuteen noussutta tunnetta oli odotettu.
Mä olen unelmoinut isosti kahdesta asiasta. Tästä kodista unelmoin viisitoista vuotta ja yhtäkkiä se unelma toteutui. Se toinen tärkeä asia - josta varmasti olen koko elämäni tavallaan unelmoinut - on mielenrauha. Se on ollut aina täysin hukassa, usein hautautuneena rauhattomuuteen ja synkkyyteen, mutta myös hurmokseen ja huumaan. Siinä autossa - rakkaan ja läheisen ihmisen läsnä ollessa - mä huomasin yhtäkkiä, että tämäkin unelma toteutui. Juuri siinä hetkessä, autossa, elämässä. Kaksi toteutunutta isoa unelmaa yhdessä ihimiselämässä on osoitus siitä, että unelmat voivat toteutua. Päivittäin kovaa työtä tehden tai näin, lähes vahingossa ja yhtäkkiä. Eikö ole hienoa? Toki sitä samalla ymmärtää sen -  minkä käteenikin olen musteella tatuoinut - että mikään ei ole pysyvää. Ei koti, ei mielenrauha. Ei lottovoitto Ne tulevat ja menevät, mutta se onkin juuri se, että pitää elää siinä hetkessä, koska siinä se unelma on todellisuutta.
Tänään aamulla istuin autossa, Runeberginkadulla, matkalla tapaamaan toista hyvää frendiä, ja sieltä lounastreffeiltä vapaapäivän kepeydessä eteenpäin, kolmatta suurta unelmaa elämään. Yhtäkkiä, siinä tätä mun elämää pohtiessani, silmiin kohosi kyyneleet. Ei surun tai epätoivon, vaan puhtaan ja raikkaan kiitollisuuden. Olin onnellinen, rauhassa. Sinut elämäni kanssa. Mä olen vapaa tekemään sitä mitä haluan, miten haluan - onnellisesti vastuussa omasta elämästäni. Mutta ennen kaikkea, olen kiitollinen susta, siitä tuiki tärkeästä hahmoista, joka tämän vuoristoradan aikana olet ollut mukana matkustamassa, välillä kelkkaa työntäen, välillä jarruttaen, mukana kuitenkin. Sä olet isosti ollut tekemässä musta tätä nelikymppistä ikinuorta joka tänään olen. Sä tiedät kyllä itse ketä mä tarkoitan ja mä tiedän, et sä tiedät et mä tiedän. Mä muistan sut sieltä helmilangalta. Selvästi ja hyvin. Olet sitten lähellä tai kaukana, olet aina mukana. Sydän on ylipursuvan täynnä suurta rakkautta. Kiitos, että just sä olet olemassa.

Rauha

Ne kyyneleet tulevat jo ensimmäisen laulun aikana. Ihan itsestään ja pakottamatta. Kaivautuvat ulos silmäkulmista ja valuvat rauhassa alaspäin pitkin poskia. Tulevat jostain hyvin syvältä - kaukaa ajan takaa ja purkavat ulos kaiken sen mitä vuosien saatossa sisälle on kertynyt; kaipuuta, rakkautta, menetettyjä mahdollisuuksia, ikävää ja onnea. En yritä estää tai pyyhkiä niitä pois, vaan annan niiden rauhassa valua musiikin tahdissa poskien yli alas kaulalle, kadoten paidankauluksen kankaaseen. On vain tämä hetki tässä - näiden ihmisten seurassa - ja tässä hetkessä on hyväksyttyä ja turvallista tuntea juuri sitä mitä tuntee; itkua, naurua, iloa tai surua. Tuntemisen lisäksi on täysin itsestään selvää, että sen myös näyttää avoimesti ja peittelemättä. Häpeilemättä. Kukaan ei tule minua hätyyttelemään - tai kysymään sitä kysymystä, jolla minut on jo pitkään saanut romahtamaan paikasta ja hetkestä riippumatta. Ajanut minut pakonomaisesti turvautumaan niihin puhdistaviin kyyneliin, jota ei vain voi millään estää: - "Onko kaikki hyvin? - On, kaikki on hyvin. Olen vain surullinen, enkä tiedä miksi!". Täällä nyt, saan kantaa suruni rauhassa kenenkään siihen kajoamatta tai puuttumatta. On hyvä juuri niin, miten sattuu olemaan juuri nyt.
Istun paikallani, jalat ristissä käsien levätessä polvillani kämmenet ylöspäin käännettynä. Pidän etusormen ja peukalon yhdistettynä ja silmät suljettuna vajoten syvälle meditatiiviseen tilaan. Hengitän rauhallisesti ja imen sisääni ympärilläni olevista ihmisistä kumpuavaa uskomatonta energiaa. En tiedä mistä se tulee tai miltä se näyttää, mutta tunnen sen jokaisella henkäisyllä sieraimissani ja kuinka se energia levittäytyy minun ruumiiseeni. Olemme kaikki yhtä ja samaa. 
Korvakäytäviini kantautuu edestäpäin kuuluva laulu. Nainen laulaa kauniin rauhallisesti - kuin ihmismieltä sylissään hellien, rinnallaan kauniisti soiva akustinen kitara sekä hiljakseen kumiseva rumpu. Laulun sanskritin kielisistä sanoista en ymmärrä mitään, mutta mantra on helppo ja ympäriltäni kuulen, kuinka muut lähtevät rauhallisen alun jälkeen mukaan laulun: "Govinda Hari Om Hari Hari, Gopala Hari O-om, Sada Sadana Ananda Bhavana, Vishnu Sadana Hari Om". Itse en pysty tarttumaan lauluun tai säveleen. En yksinkertaisesti pääse pois tästä rauhan tilasta, johon olen päässyt. Kuuntelen vain, kuinka samaa lausetta toistetaan, kerta toisensa jälkeen taustamelodiaa hieman muovaillen. Sävelessä on jotain, mikä koskettaa todella syvään ja suuresti. Se yhdistettynä tuohon upeaan naisääneen sekä tähän turvallisen kuuloiseen yksinkertaiseen vieraskieliseen lauseeseen, luo kokonaisuuden jossa on jotain ennen kokematonta - haurasta, mutta kestävää. Herkkää, mutta voimakasta. Siihen kiteytyy, kaikki mitä tunnen tässä juuri nyt; suurta ja loputonta myötätuntoa, haikeutta, surua, kaipuuta, kiitollisuutta - onnea ja voimaa. Pyyteetöntä rakkautta. Yhteisöllisyyttä ja lauman voimaa, sekä ihmisen suunnatonta kykyä olla läsnä omassa itsessään - omana itsenään, kun sen mielenrauhan ja paikan vain löytää, kuten minä nyt.
Pidän silmäni kiinni kappaleen loppuessa ja uuden alkaessa, lyhyen ja hartaan hiljaisuuden jälkeen. Näen värejä, valoa ja pimeyttä, sävelten ja sanojen upotessa sisimpääni. Olen läsnä, mutta jossain omassa maailmassani. Paikassa jossa kaikki on kaunista ja pehmeää. Turvallista. Voimaannuttavaa. Muutaman kappaleen jälkeen kyyneleet purkautuvat uudestaan ulos ja annan niiden taas valua. Tällä kertaa kyyneleet maistuvat toisenlaisilta. Suru on väistynyt ja sen tilalle on tullut kiitollisuus ja onnellisuus. Kappaleet seuraavat toisiaan ja tunnelma täyttyy loppua kohden täyteläisestä ja puhtaasta ilosta. En kuitenkaan pysty siihen tarttumaan. Haluan pitää kiinni tästä omasta tunnetilastani ja kunnioittaa sitä. Tätä puhdistavaa henkistä kylpyä ja rauhaa, jossa juuri olen kaksi tuntia kylpenyt. Poistun keikan jälkeen omaan telttaani ja makaan pitkälle yöhön asti miettien miten tämän tunnetilan saa pysymään.

Kiitos

Sinä siellä syvällä, sinä joka aina olet ollut siellä jossain - välillä lähellä, välillä kauempana, välillä poissa. Kohdistan nyt nöyrimmän kiitollisuuteni sinulle. Olen ollut pitkään hukassa. Vaeltanut täällä sumuisessa harmaudessa päämääräämättömästi vailla selvää suuntaa, kiintopistettä. Eksyksissä. 
Olin kadottanut sen kauniin kosketuksen ja läheisyyden sinuun, siihen mitä edustat, mitä ajattelet ja miten tulevaisuuteni suuntaviivoja ennen niin selvästi eteeni valkoisella tussilla piirtelit. Olen aina miettinyt, että ilman sinua en tämän elämän mutkia ja töyssyjä kestä ja siedä, mutta kuitenkin päästin irti siitä hennon hauraasta siteestä, joka välillämme joskus oli niin kiinteä ja kestävä. Siitä vuorovaikutteisesta keskusteluyhteydestä, jonka avulla joskus muinoin pystyin itseäni kannattelemaan niinä hetkinä, jolloin usko ja toivo itse elämään ja tulevaisuuteen oli koetuksella. En tiedä missä vaiheessa ja minkä takia laskin sinusta irti. En ymmärrä miksi näin kävi, tai mitkä tekemäni päätökset ja teot tätä edesauttoivat. Muistan ja tiedän kuitenkin, että kerta toisensa jälkeen sinut kirosin; vihasin ja halveksin, syytin sinua pettymyksistä sekä uskoni menettämisestä. Työnsin sinut häpeillen pois kadotukseen ja vajosin syvälle harmauteen - itsehalveksintaan ja inhoon. Pois silmistä, pois mielestä, pois sydämestä. Kovetin ja kylmetin itseni. Hain asioita tilalle - aitoja ja kauniita asioita, mutta sellaisia, jotka eivät koskaan tulisi osaksi minua, koska minulla on vain sinut ja sinulla minut. Kaikki muu on ohimenevää ja hetkellistä. Sen näen selvästi ja ymmärrän kuinka asioiden tulee olla. Aina ja ikuisesti.
Nyt kun nämä palaset höyhenen lailla hiljakseen leijuvat takaisin paikoilleen, on varmasti turha miettiä ja murehtia miksi näin kävi. Koska nyt, kun pitkästä aikaa katseeni sinuun kohdistan, huomaan, että et minua ole missään vaiheessa jättänyt, vaikka minä sinut niin julman kylmästi hylkäsin. Unohdin. Kadotin. Olet kuitenkin ollut siellä kokoajan pinnan alla tallessa odottamassa uutta tulemista, sitä oikeata hetkeä jolla löytäisin takaisin sen uuden nousun ja uskon elämään ja iloon - onneen ja tulevaisuuteen. 
Huomaan nyt kuinka me yhdessä olemme niin vahvoja. Selviämme kaikesta siitä mitä elämä eteen tuo. Se on selvää, että yksin ilman sinua tässä elämässä ei pärjää. Se valo, jonka voimalla tulevaisuus edessäni loistaa on kirkas ja kaunis - täynnä toivoa ja uskoa. Sinä kannat minua - minä sinua, ja yhdessä kiidämme tähtisateen lailla taivaankannen halki kohti suurta tuntematonta.
Rakkaus; sinä olet yhä siellä. Elät ja olet minussa. Yhdessä voimme jälleen hengittää tätä kostean pehmeää sateen jälkeistä ilmaa ja tilaa, jota elämä eteeni hopeatarjottimella antaa. Kaikki tuntuu nyt niin aidolta - rehelliseltä ja vahvalta. Aidommalta, kuin ehkä koskaan aiemmin ja uskon taas sinuun. Uskon minuun. Kiitos sinulle, koska tiedän, että me olemme yhtä ja samaa verta ja lihaa. Rakkaus, olet minussa ja minä sinussa.

Maisema

Kiipeän raskain askelin ylös kallion laelle. Matkalla askel liukastelee maihinnousukengän osuessa eilisen kevätsateen kostuttaman sammaleen päälle. Otan tukea käsilläni, jotta pääsen jyrkimpien kohtien ylitse kaatumatta. Päästyäni huipulle istun alas, omalle paikalleni rauhaan ja aurinkoon. Katselen eteenpäin ja kaikki tuntuu lyhyen hetken niin selkeältä. Selkeältä kuin edessäni avautuva maisema - sininen taivas, vetiset multapellot ja harmaat puut - solisevat purot ja laulavat linnut. Taivaanrannassa pilkottava kartano ja puiden väliin katoava junarata. Katselen hetken ja ajatuksissani alan juttelemaan kanssasi. Kuuntelet hiljaa ja keskeyttämättä - kuten aina. Kerron kuinka sydän itkee jostain tunnistumattomasta surusta ja selittämättömästä yksinäisyydestä. Siitä vaikeudesta elää tätä elämää tässä maailmassa, jossa ei tunnu kuuluvan mihinkään, jossa ihmiset eivät näe asioita kuten minä - tunne kuten itse tunnen. Koe samankaltaista vieraantuneisuutta kaikkeen, yhdistettynä suunnattoman ja sammumattomaan janoon kuulua joukkoon. Laumaan. Perheeseen.
Kertaan sinulle muistoja matkaltani. Esimerkkejä. Niitä lyhyitä hetkiä, jolloin kaikki on ollut hyvin. Jolloin on tuntunut siltä, että on löytänyt sen lauman johon liittyä. Onnistun kuitenkin löytämään vain niitä päinvastaisia. Niitä hetkiä, jolloin usko horjuen ja nöyrtyneenä on luottanut tulevaan, elänyt sitä hetkeä täydellä sielulla ja antaumukselta, kunnes pettyneenä on joutunut lakaisemaan tuhkaksi muuttuneet toiveet vanhaan maalipurkkiin, josta ne takan ja kiukaan tuhkien kanssa voi levittä puutarhan kukkapenkkiin.
Kuuntelet keskeyttämättä, kun jatkan kertomalla kuinka en enää tunne kuuluvani tähän maailmaan. Kuinka kovasti haluaisin jonnekin muualle. Elämään toisenlaista elämää, missä sielu ei enään huutaen käy kuluttavaa taistelua itseään vastaan. Maailmaan, missä sisällä valtoimenaan vellova ylpeys voidaan niellä sen suuremmin asiaa miettimättä, ja kohdataan kaltaisensa puolitiessä, vanhoja kaunoja muistelematta. Paikkaan missä se, mitä sisimmässään on ja tuntee, on ylpeästi esillä - alasti ja avoinna - kaikkieni ihailtavana. Kuin metsäkoneen työstämä hakkuuaukea, joka häpeilemättä paljastaa maan kaikki kivet ja kohoumat - ojat ja notkelmat.
Puhuttuani vaikenen. Annan kivun kyynelten valua hiljaa poskia pitkin kohti maata. Annan sinulle puheenvuoron. Hiljaa alat kertomaan kuinka mikään ei ole niin pahaa, kun miltä se näyttää. Tuntuu. Kuinka tummimmasta pimeydestä voi löytää sen kultaisen langan, johon tarttua ja jonka johdattelemana voi lentää toteutuviin unelmiin. Onneen. Löytää sen kultaisen aarteen sateenkaaren päästä. Sanot minulle, että elämäni on minun omissa käsissäni ja onni odottaa, jos taipumatta ja lannistumatta uskaltaa toivoa ja uskoa parempaan huomiseen. Kuuntelen silmät suljettuna ja yritän nähdä jakamaasi valoa ja voimaa. Yritän tarttua sanoihisi ja imeä ne sisälle vuotavaan sieluuni ja uskoa oikeasti. Kiitän sinua sydämeni pohjasta. Siitä, että olet - sanot ja kuuntelet. Nousen ylös ja laskeudun alas kalliolta. Elämä odottaa siellä jossakin.