Maisema

Kiipeän raskain askelin ylös kallion laelle. Matkalla askel liukastelee maihinnousukengän osuessa eilisen kevätsateen kostuttaman sammaleen päälle. Otan tukea käsilläni, jotta pääsen jyrkimpien kohtien ylitse kaatumatta. Päästyäni huipulle istun alas, omalle paikalleni rauhaan ja aurinkoon. Katselen eteenpäin ja kaikki tuntuu lyhyen hetken niin selkeältä. Selkeältä kuin edessäni avautuva maisema - sininen taivas, vetiset multapellot ja harmaat puut - solisevat purot ja laulavat linnut. Taivaanrannassa pilkottava kartano ja puiden väliin katoava junarata. Katselen hetken ja ajatuksissani alan juttelemaan kanssasi. Kuuntelet hiljaa ja keskeyttämättä - kuten aina. Kerron kuinka sydän itkee jostain tunnistumattomasta surusta ja selittämättömästä yksinäisyydestä. Siitä vaikeudesta elää tätä elämää tässä maailmassa, jossa ei tunnu kuuluvan mihinkään, jossa ihmiset eivät näe asioita kuten minä - tunne kuten itse tunnen. Koe samankaltaista vieraantuneisuutta kaikkeen, yhdistettynä suunnattoman ja sammumattomaan janoon kuulua joukkoon. Laumaan. Perheeseen.
Kertaan sinulle muistoja matkaltani. Esimerkkejä. Niitä lyhyitä hetkiä, jolloin kaikki on ollut hyvin. Jolloin on tuntunut siltä, että on löytänyt sen lauman johon liittyä. Onnistun kuitenkin löytämään vain niitä päinvastaisia. Niitä hetkiä, jolloin usko horjuen ja nöyrtyneenä on luottanut tulevaan, elänyt sitä hetkeä täydellä sielulla ja antaumukselta, kunnes pettyneenä on joutunut lakaisemaan tuhkaksi muuttuneet toiveet vanhaan maalipurkkiin, josta ne takan ja kiukaan tuhkien kanssa voi levittä puutarhan kukkapenkkiin.
Kuuntelet keskeyttämättä, kun jatkan kertomalla kuinka en enää tunne kuuluvani tähän maailmaan. Kuinka kovasti haluaisin jonnekin muualle. Elämään toisenlaista elämää, missä sielu ei enään huutaen käy kuluttavaa taistelua itseään vastaan. Maailmaan, missä sisällä valtoimenaan vellova ylpeys voidaan niellä sen suuremmin asiaa miettimättä, ja kohdataan kaltaisensa puolitiessä, vanhoja kaunoja muistelematta. Paikkaan missä se, mitä sisimmässään on ja tuntee, on ylpeästi esillä - alasti ja avoinna - kaikkieni ihailtavana. Kuin metsäkoneen työstämä hakkuuaukea, joka häpeilemättä paljastaa maan kaikki kivet ja kohoumat - ojat ja notkelmat.
Puhuttuani vaikenen. Annan kivun kyynelten valua hiljaa poskia pitkin kohti maata. Annan sinulle puheenvuoron. Hiljaa alat kertomaan kuinka mikään ei ole niin pahaa, kun miltä se näyttää. Tuntuu. Kuinka tummimmasta pimeydestä voi löytää sen kultaisen langan, johon tarttua ja jonka johdattelemana voi lentää toteutuviin unelmiin. Onneen. Löytää sen kultaisen aarteen sateenkaaren päästä. Sanot minulle, että elämäni on minun omissa käsissäni ja onni odottaa, jos taipumatta ja lannistumatta uskaltaa toivoa ja uskoa parempaan huomiseen. Kuuntelen silmät suljettuna ja yritän nähdä jakamaasi valoa ja voimaa. Yritän tarttua sanoihisi ja imeä ne sisälle vuotavaan sieluuni ja uskoa oikeasti. Kiitän sinua sydämeni pohjasta. Siitä, että olet - sanot ja kuuntelet. Nousen ylös ja laskeudun alas kalliolta. Elämä odottaa siellä jossakin.