Varjo

  Martin matka takaisin menneisyyteen oli yhden viestin mittainen, ja se matka oli yllättävän lyhyt - järkyttävän paljon lyhyempi kuin se matka jonka Martti oli taittanut päästäkseen eilisestä nykypäivään - ja kouraan annettu lippu oli yhdensuuntainen, eikä sisältänyt vaihto-oikeutta. Vuosien saatossa Martti oli viettänyt lukemattoman määrän yksinäisiä öitä terävän puukon seurassa pohtien sitä viimeistä - suurta ja lopullista kysymystä. Joka aamu hän oli kuitenkin herättyään päättänyt olla tarttumatta epätoivoon  - luvannut olla itselleen hyvä ja anteeksiantava - luvannut jaksaa, luvannut olla luovuttamatta, mutta useat olivat ne aamun jälkeiset päivät ja illat, joiden kuluessa hän oli pettänyt itsensä ja aamulla herännyt taas veristen lakanoiden seurasta.
  Eletty elämä oli muuttanut Marttia - kärventänyt häntä, kuin liekki grillibrikettiä. Haavat paranivat ja arpeutuivat, mutta pois ne eivät olleet haalistuneet ja hänen oli lopulta muututtava tomuiksi mennäkseen rikki - koettava täydellinen romahdus, jotta hän pystyi löytämään sen elämän takinliepeen johon tarttua, josta aloittaa uuden rakentamisen. Martti oli saanut apua, mutta vasta maatessaan psykiatrin määräämässä rautaputkisessa vuoteessa, lukitun oven takana, hän ymmärsi oman henkisen tilansa ja kykeni aloittamaan elpymisen. Ensihoidon, terapian ja lääkityksen jälkeen Martti oli tarttunut mahdollisuuteen muuttaa uudelle paikkakunnalle, uusien ihmisten keskelle - ihmisten jotka eivät tunteneet sitä ihmistä joka hän oli ollut, jotka eivät olleet nähneet sitä onnetonta itseinhoista pelkuria, joka teki itselleen pimeinä iltoina pahaa, joka ei nähnyt mitään valoa elämässä, joka ei enään ollut jaksanut. Kerros kerrokselta Martti oli rakentanut itsensä uudestaan - ja vaikka hän toisinaan tarttui, siihen menneestä tuttuun synkkyyteen ja toisinaan myös pelkäsi uutta romahdusta, niin ajan myöten hän oppi elämään. Martin elämä täyttyi hiljakseen asioista, jotka toivat hymyn kasvoille ja hän opetteli tuntemaan onnea. Elämästä tuli hyvää ja Martti vahvistui - tuli vahvaksi. Selviytyi.
  Päivä päivältä eilinen oli jäänyt kauemmaksi - unohtunut, ja kun hän erään kesäillan pimeydessä oli kaivanut vaatehuoneen perukoilta esiin vanhat valokuvaalbumit, oli hän hyvin vakuuttunut siitä että se hahmo niissä valokuvissa oli joku toinen. Se ei voinut olla hän, koska hän ei näyttänyt siltä hahmolta joka kuvissa esiintyi - ei fyysisesti eikä henkisesti, eikä hän missään nimessä voinut hyväksyä sitä elämää, jota se kuvien hahmo oli elänyt, tekoja ja valintoja joita se oli tehnyt. Martti otti albumit mukaansa pihalle ja sytytti itserakentamansa kesäkeittiön takkaan tulet - ja kuin muodonmuutoksen viimeisenä kerroksena, hän irroitti albumista kuvan kerrallaan ja heitti ne yksitellen nuotion liekkien syötäväksi - poisti viimeisen fyysisen todisteen menneestä. Lopuksi hän heitti myös albumit nuotion syötäväksi - katseli hilja vakavin silmin, roihuavan nuotion liekkejä. Kesäillan muuttua yöksi ja nuotion hiivuttua hän käveli takaisin sisälle ja kävi sänkyynsä nukkumaan miehenä ilman ikävää eilistä. 
  Muutamaa viikkoa myöhemmin Martti sai viestin, ja se viesti kumosi kaiken ja paljasti hänelle, että menneisyys on kuin kantapäistä lähtevä varjo - toisinaan lyhyempi, toisinaan pidempi, kuitenkin kiinteä osa häntä ja valaistuksesta riippuen se välillä näkyy hyvinkin selvästi.