Suru

  Parisenttiset lumihiutaleet leijailevat pyörähdellen pimeältä taivaalta kohti maata, astellessani kohti bussipysäkkiä. Pitkästä aikaa näen sen kauneuden joka levittäytyy ympärilleni; lumihiutaleet, tähtitaivaan ja sen toivon jota maailma on pullollaan. Kaikesta huolimatta. Askel on kevyt ja vie eteenpäin, läpi nilkansyvyisen lumen. Bussipysäkillä näen tummiin pukeutuneen miehen - ajatuksiinsa hukkuneen näköisenä ja tyhjästi tuijottaen korotettujen kalkkiviivojen yli kolistelevia rekkoja. Hahmossa on jotain tuttua ja pysäkille päästyäni hän havahtuu ajatuksistaan, poimii iPodin taskustaan ja pyöräyttä uutta kappaletta soimaan. Kasvojen kääntyessä muutaman asteen kohti minua tunnistan hänet Villeksi. 
- "Moi Ville, pitkästä aikaa.", sanon, mutta hän ei kuule musiikiltaan, joten kosketan varovasti hänen olkapäätään jolloin hän värähtäen kääntää kasvonsa minua kohti ja vastaa hiljaisella, mutta hieman haikealla äänellään: 
- "Minna... terve".
Pikaisten perustervehdysten jälkeen näen kuinka bussini lipuu sillankantta alas, läpi vihreänä paistavista liikennevaloista pysähtyen eteeni.
- "Tää on mun bussi, mut....", aloitan.
- "Mun kanssa. Asut vissiin samalla suunnalla", Ville keskeyttää ja astuu perässäni kohti bussin sisäänkäyntiä.
  Istuudumme vierekkäin bussin perälle. Juttelemme kevyesti kepeistä aiheista, kotiosoitteista, työkuvioista, duuninvaihdoista, yhteisistä asiakkaista. Pelkään hieman, mutta tunnen myös helpotusta siitä että voin jutella jonnenjoutavia ihmisen kanssa joka ei tiedä siitä surusta johon eteisen palapeilin edessä pukeuden, varjosta joka matkaani seuraa. Alkuun pyrin ohjaamaan keskustelua toivomaani suuntaan - välttellen sitä vaikeata, mutta elämääni niin selvästi kaavittua aihetta johon jokaisen kanssa vääjäämättä törmään. Kepeästi jatkamme eteenpäin ja pian huomaan kuinka hiljaa päästän irti pelosta. Vapaudun ja pian se tulee:
- " Mites teidän perheellä menee?"
  Kyynel kaivautuu väkisin silmäkulmaani, katsoessani Villen surullisiin silmiin. Alan hiljaa, mutta helpottuneena, kertomaan siitä kuinka eräänä aamuna tunsin vatsani sisällä päättyneen liikehdinnän, niitä kadonneita potkuja - hiljaisuutta, syvää pelkoa ja sitä kohti äitiyspolikliniikkaa taitettua elämäni pisintä matkaa. Perillä pääsimme välittömästi lääkärille, joka hyvin pian totesi tilanteen toivottomaksi. Elossa käynyt elämä oli hetkeä ennen valmistumista huomaamatta hiipunut ja sammunut ikiajoiksi. Jäljelle jäi vain pyöristynyt vatsa ja turvonneet rinnat.
  Ville kuuntelee hiljaa - ilmeettömänä, mutta harhailevaa katsettani seuraten, kun jatkan kertomalla kuinka jouduin synnyttämään Siirin - ennen aikojaan minulta ryöstetyn lapseni. Kuinka kävin läpi kaikki vaiheet; synnytyssalin, kivunlievityksen, supistukset, ponnistusvaiheen, synnytyksen ja itsestään sulavien tikkien ompelemisen - sitä viimeistä lukuunottamatta. Kotiin lähdimme Maken kanssa kahdestaan, turvakaukalo peräkontissa.
- "Mä oon tosi pahoillani ja pyydän anteeksi että kysyin", Ville sanoo kyynel silmäkulmassa.
- "Älä. Mulle tekee hyvä puhua asiasta"
- "Mites te pärjäätte nyt?"
  Jatkan tarinaa ja kerron Villelle siitä tyhjyydestä jota tunsin, kun ensimmäisen kerran astuin sisustettuun mutta tyhään lastenhuoneeseen, niistä vaikeista illoista, raskaista aamuista - jolloin paha uni jatkui vielä silmien auettua ja siitä kyynelten määrästä jota vuodatin - vuodatimme, surusta jota tunsin - surusta jonka jaoimme. Mutta kerron myös siitä, kuinka todellisuus ajan myöten tuli elämääni ja vertaistuen tärkeydestä. Rakkauteni Siiriin kesti - piti hengissä ja kaiken keskellä elämä kuitenkin jatkui ja asuntolainaa tuli kaikesta huolimatta maksaa. Kolmen kuukauden jälkeen palasin takaisin töihin, sain muuta ajateltavaa. Palasin arkeen, hyvin erillaiseen mutta arkeen kuitenkin. En ole päässyt yli, mutta olen löytänyt jotain johon tarttua - josta jatkaa eteenpäin, unohtamatta mennyttä. Elämä jatkui, kaikesta huolimatta. 
  Saavumme pysäkilleni ja nousen ylös. Ville nousee myös - halaa minua voimakkaasti ja kiittää minua. Toivottaa voimia tulevaisuuteen, ja kun Ville tämän ääneen sanoo niin tiedän että voimia kyllä tarvitsen, mutta rakkauteni Siiriin ja muistoni hänestä tuovat elämälle tarkoitusta. Pitävät elossa. Tuovat valoa ja toivoa pimeyteen. Elämä jatkuu elämän loppumisenkin jälkeen.