Usko

  Istun alas eteisen portaille, laitan lenkkarit jalkaan, pipon korville ja astun ulos kirpeä aamuun. Käynnistän sykemittarin ja käännyn pihalta vasemmalle kohti yksinäistä lumipeitteistä tietä.  Askel on alkuun raskas ja väkinäinen - järjestelmällisesti etenemään pakotettu, mutta ensimmäisen ylämäki-alamäki parin jälkeen askelluksen pakko unohtuu, matka kevenee ja alan saavuttamaan tuttua flow-tilaa. 
  Aamu on vielä pimeä. Ohitan postilaatikolta hesaria hakevan - aamutakkiin pukeutuneen naapurin-akan ja ne kaksi - portilla ainiaan räksyttävää makkaranahkaista ja yli-ihraista labradorin noutajaa. Ne aloittavat oman karun monologinsa jo ennen kun pääsen heidän talon edestä menevälle suoralle ja jatkavat etääntyvän käheää haukkumistaan vielä rautatietä ylittäessäni. Heillä on selkeästi jokin mielipide jostakin - kannanotto johonkin. 
  Syke nousee, keho lämpenee ja ulos hengittämäni vesihöyry saa partani huurtumaan. Rikkonaiset ajatuksen-sirpaleet pyörivät päässäni ja matkaa taittaessani ne alkavat itsestään muodostaa pääni sisälle hiljaista rukousta:

Mä rukoilen sua auttamaan mua nyt. Mä en pysty tähän, en pysty enään pitämään kiinni tästä tunteesta - tästä varmuudesta, rakentavasta positiivisuudesta. Lipsun ja notkahdan - harhaudun ajatuksissani epätoivoon, apatian likeelle. Pelkään. En pysty näkemään selvästi eteenpäin, suunnittelemaan tulevaa - keskittymään. Taivaalla näen vain tummia pilviä. Varjoja ja pimeyttä. Yritän hapuilevin katsein nähdä sen tumman taivaankannen yli vilkkuvin valoin kiitävän lentokoneen, mutta kuu on piilossa ja tähdet ovat kadonneet. Kauneus on vaihtunut tyhjiöksi ja toivo ja luottamus sen uudelleen löytymiselle hoipertelee nelinkontin lumihangessa. Tarvitsen nyt kannustusta - sanojasi ja auttavaa johdattelua, opastusta. Auta mua näkemään pimeän läpi. Näkemään ne mahdollisuudet, eikä niitä esteitä, vaikeuksia. Käännä katseeni eteenpäin kohti tuntematonta, mutta kohti tulevaa. Tuo valoa ja kirkkautta ajatuksiin, voimaa päätöksiin ja varmuutta eteenpäin vieviin askeliini tielläni kohti huomista  - kohti onnea, kohti iloa, kohti jotain parempaa. Käännyn sinuun siellä sisällä sydämmessä. Sinussa asuu se voima sortaa epävarmuuden muuri ympäriltäni, päättäväisyys toteuttaa ne pakolliset toimenpiteet ja horjumaton luottamus tien löytymiselle. Vain sinuun voin luottaa, koska se ainoa joka minua voi auttaa olen minä itse.

  Keskustellessani itseni kanssa alan hiljalleen saada ajatuksiani järjestykseen. Tunnen kuinka sykkeeni laskee ja hengitys tasaantuu. Ajatusten sirpaleet luutuvat yhteen ja alkavat muodostaa hallittavia kokonaisuuksia joihin tarttua, joita työstää. Takaisin päin juostessani pälyilen ympärilläni uudestaan levittäytyvää maisemaa. Mennessä oli pimeyttä ja yksittäisiä pihavaloja. Nyt ympärilläni on värejä; hyvin tummaa sinistä - lähes mustaa, joka askelteni edetesssä sävy sävyltään vaalenee LED-lamppumaisen pehmeän siniseksi - joka peilaantuu lumesta ympäristöön, ja puiden takaa taivaanrannasta pellon tuolta puolen hiljakseen kohoavan punaisen kajon. Valkeuden. Aikainen aamu on vaihtunut vaalenevaksi aamupäiväksi. Menomatkalla pelto oli vielä pimeyden hautaamaa, mutta nyt näen sen olevan aamuisen usvan peitossa ja tasaisen lumipeitteen halkoo yksinäiset jäniksen jäljet, takana näkyy talo ja piipusta kohoa savu. Kotipihaan päästyäni pysäytän sykemittarin ja astun ovesta sisälle lämpimään. Kehoni huutaa jo aamupalaa, mutta mieleni on jo ravittu. Taas balmiina vastaanottamaan mitä tulempan pitää.