26.7.2015

Rauha

Ne kyyneleet tulevat jo ensimmäisen laulun aikana. Ihan itsestään ja pakottamatta. Kaivautuvat ulos silmäkulmista ja valuvat rauhassa alaspäin pitkin poskia. Tulevat jostain hyvin syvältä - kaukaa ajan takaa ja purkavat ulos kaiken sen mitä vuosien saatossa sisälle on kertynyt; kaipuuta, rakkautta, menetettyjä mahdollisuuksia, ikävää ja onnea. En yritä estää tai pyyhkiä niitä pois, vaan annan niiden rauhassa valua musiikin tahdissa poskien yli alas kaulalle, kadoten paidankauluksen kankaaseen. On vain tämä hetki tässä - näiden ihmisten seurassa - ja tässä hetkessä on hyväksyttyä ja turvallista tuntea juuri sitä mitä tuntee; itkua, naurua, iloa tai surua. Tuntemisen lisäksi on täysin itsestään selvää, että sen myös näyttää avoimesti ja peittelemättä. Häpeilemättä. Kukaan ei tule minua hätyyttelemään - tai kysymään sitä kysymystä, jolla minut on jo pitkään saanut romahtamaan paikasta ja hetkestä riippumatta. Ajanut minut pakonomaisesti turvautumaan niihin puhdistaviin kyyneliin, jota ei vain voi millään estää: - "Onko kaikki hyvin? - On, kaikki on hyvin. Olen vain surullinen, enkä tiedä miksi!". Täällä nyt, saan kantaa suruni rauhassa kenenkään siihen kajoamatta tai puuttumatta. On hyvä juuri niin, miten sattuu olemaan juuri nyt.
Istun paikallani, jalat ristissä käsien levätessä polvillani kämmenet ylöspäin käännettynä. Pidän etusormen ja peukalon yhdistettynä ja silmät suljettuna vajoten syvälle meditatiiviseen tilaan. Hengitän rauhallisesti ja imen sisääni ympärilläni olevista ihmisistä kumpuavaa uskomatonta energiaa. En tiedä mistä se tulee tai miltä se näyttää, mutta tunnen sen jokaisella henkäisyllä sieraimissani ja kuinka se energia levittäytyy minun ruumiiseeni. Olemme kaikki yhtä ja samaa. 
Korvakäytäviini kantautuu edestäpäin kuuluva laulu. Nainen laulaa kauniin rauhallisesti - kuin ihmismieltä sylissään hellien, rinnallaan kauniisti soiva akustinen kitara sekä hiljakseen kumiseva rumpu. Laulun sanskritin kielisistä sanoista en ymmärrä mitään, mutta mantra on helppo ja ympäriltäni kuulen, kuinka muut lähtevät rauhallisen alun jälkeen mukaan laulun: "Govinda Hari Om Hari Hari, Gopala Hari O-om, Sada Sadana Ananda Bhavana, Vishnu Sadana Hari Om". Itse en pysty tarttumaan lauluun tai säveleen. En yksinkertaisesti pääse pois tästä rauhan tilasta, johon olen päässyt. Kuuntelen vain, kuinka samaa lausetta toistetaan, kerta toisensa jälkeen taustamelodiaa hieman muovaillen. Sävelessä on jotain, mikä koskettaa todella syvään ja suuresti. Se yhdistettynä tuohon upeaan naisääneen sekä tähän turvallisen kuuloiseen yksinkertaiseen vieraskieliseen lauseeseen, luo kokonaisuuden jossa on jotain ennen kokematonta - haurasta, mutta kestävää. Herkkää, mutta voimakasta. Siihen kiteytyy, kaikki mitä tunnen tässä juuri nyt; suurta ja loputonta myötätuntoa, haikeutta, surua, kaipuuta, kiitollisuutta - onnea ja voimaa. Pyyteetöntä rakkautta. Yhteisöllisyyttä ja lauman voimaa, sekä ihmisen suunnatonta kykyä olla läsnä omassa itsessään - omana itsenään, kun sen mielenrauhan ja paikan vain löytää, kuten minä nyt.
Pidän silmäni kiinni kappaleen loppuessa ja uuden alkaessa, lyhyen ja hartaan hiljaisuuden jälkeen. Näen värejä, valoa ja pimeyttä, sävelten ja sanojen upotessa sisimpääni. Olen läsnä, mutta jossain omassa maailmassani. Paikassa jossa kaikki on kaunista ja pehmeää. Turvallista. Voimaannuttavaa. Muutaman kappaleen jälkeen kyyneleet purkautuvat uudestaan ulos ja annan niiden taas valua. Tällä kertaa kyyneleet maistuvat toisenlaisilta. Suru on väistynyt ja sen tilalle on tullut kiitollisuus ja onnellisuus. Kappaleet seuraavat toisiaan ja tunnelma täyttyy loppua kohden täyteläisestä ja puhtaasta ilosta. En kuitenkaan pysty siihen tarttumaan. Haluan pitää kiinni tästä omasta tunnetilastani ja kunnioittaa sitä. Tätä puhdistavaa henkistä kylpyä ja rauhaa, jossa juuri olen kaksi tuntia kylpenyt. Poistun keikan jälkeen omaan telttaani ja makaan pitkälle yöhön asti miettien miten tämän tunnetilan saa pysymään.




1 kommentti: