Harmaus

Mä en osaa enää itkeä. Kohta vuoteen en ole tirauttanut yhtään pientä kyyneltä. Se jokaisen ihmisen luontainen jalo taito katosi joskus viime vuonna. Ennen mä osasin, ja itkinkin mistä milloinkin ja missä tahansa; töissä, kotona, vessassa tai vaikka bussissa. Siinä oli ihmisillä ihmettelemistä, kun iso mies kyynelehtii, kuin nuori tyttö nyyhkyleffassa. Hyvähän se tietysti olisi, jos tuota taitoa pystyisi hallitsemaan, mutta siihen en koskaan pystynyt. En tietenkään. Luontainen osa mua se kuitenkin oli noin neljäkymmentä vuotta. Nyt se ei tule, vaikka kuinka väkisin yrittäisi punnertaa esiin muutamaa onnetonta tai onnen kyyneltä. Nada - ei mitään. Silmistä ei pursu ulos yhtään mitään.
Tämä on tietysti ihan mun omaa syytä, koska ihminen saa mitä tilaa - vai miten se oli - ja tätä, nimenomaan tätä minä tilasin. Kun sen maanis-depressiivisen hahmon depressiivinen persoona vuosi sitten makasi siellä ojanpohjalla täysin rikki ja poikki pyysin vain yhtä asiaa: että joka helvetin hetki ei tarvis tuntea niin perkeleesti ihan kaikkea. Sitä hyvää - joka saa innostuksen virtaamaan verisuonissa ja pään huumehoureiseen tilaan, jossa kaikki on mahdollista ja korkeintaan noin kämmenenmitan päässä silmien edessä - tai sitä huonompaa, joilloin on täysin kyllästynyt ihan joka ikiseen asiaan, mistä se oma elämä koostuu. Silloin oi silloin, rukoilin sinua universumin toiveidentoteuttajaa, antamaan mulle mielenrauhan ja sellaisen autuaan tilan, jossa voisi vain rauhassa lillua tasaisesti elämässä eteenpäin. Tilasin myös lobotomian, koska ajattelin, että kaikki nämä haasteet, mitä elämässä eteen ilmestyy, ovat oman pääni sisäisten aivolohkojen keskinäisen kommunikaation syy. Insinöörilogiikkalla asiaa eteenpäin viemällä päättelin, että tämä viime vuosituhannen psykiatrinen neronleimaus kenties muokkaisi persoonallisuuttani juuri siihen toivomaani suuntaan, jossa kaikki elämän pienet sirpaleet hiljalleen leijuisivat omille paikoilleen. 
Jos oikein kiltisti ja hartaasti jotain pyytä ja toivoo, sen tulee takuu varmasti saamaan, kuten Rhonda Byrne Salaisuus -kirjassa, niin periamerikkalaisesti kirjoittaa. Näin tässä sitten kävi: itkut loppu - epätoivo sekä innostus katosi toisaalle. Elämä tasoittui merkittävästi. Sitä fyysistä lobotomiaa en ainakaan tietääkseni saanut, mutta persoonallisuus muuttui kuitenkin nopeasti nykyisen kaltaiseksi. 
Mun - ja varmasti koko ihmiskunnan - perisynti on se, että haluaa aina jotain muuta. Kun sen "muun" saa, huomaa kaipaavansa sitä, minkä menetti. Niin tässäkin kävi. Päivä päivältä useammin huomaan kaipaavani sitä innostunutta ihmistä, joka uteliaana lensi yli taivaankannen kohti uusia seikkailuja, sitä miestä, joka sormet syyhyten ja peloitta tarttui mitä tahansa härkää sarvesta ja joka riskeistä ja loukkaantumisen mahdollisuutta huomioimatta teki ja koki asioita aivan järjettömällä voimalla. Samalla tavalla sitä ihme kyllä kaipaa myös sitä kyntämistä ja konttaamista siellä ojanpohjalla. Sitä kipua, mikä repii sielua pala palata niin rikki, että ei millään uskonut saavansa itseänsä koottua ja selviävänsä hengissä huomiseen - tai edes seuraavaan hengenvetoon. Se on kuitenkin niin, että siellä ojanpohjalla asuu se ihmisen suurin tahdonvoima, jonka avulla pystyy kampeamaan itsensä takaisin ylös maailmaa katselemaan ja siksi ei loppujen lopuksi ole edes kummallinen juttu, että alkaa kaipaamaan kunnon masennusta tai ahdistusta. 
Kun sitä ajan saatossa muovautuu tietynlaiseksi ihmisluonteeksi sekä niiden hyvien että heikompien piirteiden omaavaksi sieluksi, siitä tulee se tuttu ja turvallinen "sinä itse". Kun luonne kriisin - tai muun muutoksen - kohdatessa nopeassa tahdissa tekee täyskäännöksen lakkaat tuntemasta itsesi. Sinne omaan päähän muuttaa asumaan uusi vieras ihminen, joka suhtautuu asioihin tavalla jota se vanha minäsi ei millään voi käsittää. Aikanne yritätte tehdä tuttavuutta, mutta koska maailmankuvanne ovat täysin päinvastaiset, jäätte ikuisesti etäisiksi tuttaviksi, jotka rappukäytävässä korkeintaan hiljaa morjestaa, katse lattiaan kohdistettuna. Pikkuhiljaa huomaat enenemissä määrin ikävöiväsi sitä edellistä asukasta, jonka kanssa niin hyvin tulitte juttuun. Olitte tuttuja ja turvallisia, yhtä ja samaa. 
En tiedä kauan tätä uutta "tilaa" vielä pitää kestää, mutta tiedän mihin toiveeni muutoksesta esittää. Oi sinä universumin toiveidentoteuttaja. Tuo minut takaisin.