3.10.2016

Voittaja

Kävin viime viikonloppuna toista kertaa vuoden sisään kokeilemassa miten huonokuntoinen ja ylipainoinen keski-ikäinen mies pystyy pelkällä tahdonvoimalla selviytymään fyysisestä haasteesta. Talvella tuli kokeiltua Finlandia hiihtoa, vetäisemällä 42 kilometrin perinteinen matka. Koska olen äijä, en treenannut ja suksien pohjassakin oli ne voiteet, mitä edellisen vuoden vähälumisen hiihdon jälkeen sinne oli jäänyt. Läpihän se meni, mutta väsymys oli kyllä eeppinen. Eihän tämmöisessä ole mitään järkeä, mutta missä asiassa elämässä oikeastaan on?
Nyt kävin sitten Kolilla kokeilemassa Vaarojen Maratonia. Tämä hanke lähti perinteiseen tyyliin alkoholinkatkuisesta illasta, kun Riku löi Lemmyn hautajaispäivänä Jack and Coken kouraan ja kertoi kuinka siistiä Kolin maastoissa on juosta. Keskustelu eteni sitten siihen ilmiselvään pisteeseen, jossa minut haastettiin mukaan kokeilemaan. Äijä kun olen, tartuin tietysti, näistä kun ei voi kieltäytyä. Silloin tammikuussa tavoitteena oli toki myös hieman treenata ennen koitosta, mutta kuten usein käy ajatus ei edennyt täydelliseen toteutukseen. Vuosien 2009-2012 välillä treenasin sileää matkaa aika pitkäpintaisesti ja kävin myös juoksemassa kolme maratonia. Vuoden 2012-2013 talvella motivaatio kuitenkin katosi täydellisesti ja sen seurauksena jätin juoksemiset kokonaan. Syitä tähän on monia, mutta suurimpana se, että juoksu ei enää tuonut sitä hyvän olon tunneta, mikä oli välttämätöntä sen jatkamiseen. Jos lenkiltä palatessa vituttaa enemmän kun lähtiessä, ei sen tekeminen enää ole järkevää. 
Se tammikuinen humalatila saattoi hieman tietysti vaikuttaa mielen toimintaan, mutta jostain syystä ajatus "uudesta alusta", tuntui kutsuvalta ja tarttuessani haasteeseen tiesin kyllä päivänselvästi, mistä siinä on kyse: kivusta, särystä ja sinnikästä harjoittelusta. Välittömästi kännilupauksen jälkeen kävin ensitöikseni panostamassa varusteisiin ostamalla La Sportivan Bushido maastojuoksu kengät. Juoksu motivaatiota kauppaan ei kuitenkaan sisältynyt, vaikka lumien kaikottua teiltä kävin useampaan otteeseen kokeilemassa, miltä se juoksu tuntuu. Taisin yhteensä ennen suoritusta "juosta" noin kolmekymmentä kertaa, yleensä melko lyhyitä 5-6 kilometrin lenkkejä. Kerran juoksin pidemmän matkan, joka kuitenkin meni pitkälti kävelemiseksi jatkuvien pohje kramppien vuoksi. En siis ollut millään muotoa "maraton kunnossa" ja voin suoraan tunnustaa että viime viikolla ajatus Vaarojen Maratonista hirvitti ihan oikeasti. Lupaus on kuitenkin lupaus ja ne saatana pidetään, vaikka sen lunastaminen veisi sairaalaan - tai hautaan. 
Kaksi viimeistä viikkoa ennen kilpailua oli mieli erilaisista syistä kaikin puolin niin totaalisen väsynyt, että en pukenut hienoja maastojuoksukenkiä jalkaan kertaakaan. Koiran kanssa kävin kyllä maastossa samoilemassa, mutta tiesin että tästä on melkoinen matka oikeaan juoksemiseen Kolin poluilla. H-hetken lähestyessä pelkotilat olivat jo sen verran mittavat että järki vei voiton ja vaihdoin kilparyhmästä retkiryhmään, ajatuksena oli juoksemisen sijaan lähteä Kolille puhtaasti patikoimaan. Jostain kumman syystä pakkasin reissuun kuitenkin varmuuden vuoksi retkivarustuksen lisäksi myös ne juoksukamppeet.
Hyvä niin, koska automatkalla Kolille tapahtui jotain yllättävää: kanssamatkustajien into tarttui minuunkin. Emme tainneet olla Lahden motaria pidemmällä, kun takapenkiltä kovaan ääneen kehuttiin kuinka siistiä tästä reissusta tulee ja kuinka hyvältä suorituksen jälkeen tuntuu. Kyllähän pitkän suorituksen aikana tulee paljon sitä kipua ja ajatukset pyörii milloin missäkin, mutta ne unohtuu välittömästi maaliviivan ylityksen jälkeen, oli väsymyksen aste mikä tahansa. Tämän muistan omilta maratoneilta ja aloin siinä päässäni janoamaan sitä samaa. Lauantai aamuna pukeuduinkin juoksuvarusteisiin ja lähdin viivalle juoksemaan.
Startin jälkeen alkumatka menikin yllättävän helposti ja jokaisella jotakuinkin tasaisella osuudella juoksin - enemmän kun millään tekemälläni lenkillä. Vielä ekalla tankkauspisteellä olo tuntui aivan helvetin hyvältä ja askel oli kevyt. Kun väsymystä alkoi tuntumaan, olivat geelit hyvänä turvana antamassa tarvittavaa buustia. Sen verran tiesin, että kiirettä on turha tässä vaiheessa pitää ja tämä paljastui lopulta yhdeksi elämäni viisaimmista päätöksistä. Puolivälin yli päästyään kun alkoi se oikeasti helvetillinen maasto, jonka seurauksena mäet alkoivat tuntua aivan järjettömiltä ja kolmen kympin jälkeen reidet kramppailivat lähes jokaisessa nousussa. Jotenkin se mieli kuitenkin käski jatkaa ja keskittyminen meni pitkälti askeleiden asettelemiseen vaikealle alustalle, jonka seurauksena ajantaju katosi useaan otteeseen totaalisesti siinä taivaltaessa. Kai tätä flow-tilaksikin voi kutsua. Uskokin pysyi myös vakaasti maaliin pääsyssä.
Infernaalisessa mäkimaastossa taitetut viimeiset 6-7 kilsaa olivat kyllä täydellistä kärsimystä, mutta kun hotellilta lähdettiin viimeiseen laskuun, alkoi se loppu jo häämöttää pään sisällä. Vaikka minua oli varoitettu siitä viimeisestä noususta, en osannut millään muotoa kuvitella kuinka kova se oikeasti oli. Saatoin siinä lähes uskonmurtamana kysellä jokaiselta ohikulkijalta että onko se maali oikeasti kohta tulossa. Yritin myös löytää ympäristöstä kiintopisteitä, jotka muistuttaisivat minua siitä maalista. Se ihan viimeinen nousu olikin sitten jo tuttua, enkä pysty sanoin kuvailemaan miltä mielessä tuntui nähdessäni sen "Maali 300m" kyltin  Mäen päälle päästyäni askel oli äärimmäisestä rasituksesta huolimatta kevyt ja se tunne maaliviivan ylitettyäni oli juuri sitä mitä muistin: helpotusta, ihanuutta ja adrenaliinia. Selvisin ja suoriuduin tästäkin koetuksesta. Ajalla ja sijoituksella ei sitten ollut mitään väliä, koska kilpailin vain itseäni vastaan. Siinä endorfiinihöyryissä itseluottamus ihan kaikkeen muuhunkin tekemiseen tuntui nousevan takaisin normi-tasolle ja se jos joku on hienoa. Paremmalla treenillä matka olisi varmasti mennyt nopeammin - ehkä myös kevyemmin, mutta oishan se saattanut jäädä myös syystä tai toisesta kesken. Mistä sen tietää. Tämä meni just silleen, miten sen piti mennä. Olen voittaja.