Mä teen harrastuksenani musa juttuja. Tässä yhdistyy hienosti elämän kaksi intohimoa: kirjoittaminen ja musa. Tavallaan tulee tuutista niin paljon eri sorttista musaa, että päivät eivät millään voi käydä tylsiksi ja samalla tämä velvoittaa kirjoittamaan alas sanoja ja tuntemuksia. Tutkimaan hieman omaa sisustaan. Muuten sitä tekstiä tulee kun tulee ja miten tulee - joskus ei ollenkaan. Saattaa mennä viikkoja tai kuukausia, kun on vain päiviä, jolloin pää seisoo tyhjänä, eikä ulos tule mitään alustavaa ajatusta siitä suuresta asiasta mistä pitäisi ja haluaisi kirjoittaa. Sitä ei voi kuitenkaan pakottaa - sitä kirjottamista, koska pakko tappaa kaikessa luovuuden ja tunteen - sen aidon ja oikean kosketuksen siihen mitä tekee. Sen näkee näissä päiväduuneissa aika selvästi. On pakko - on paskaa, mutta näin sitä kuitenkin joka aamu herää kellon soittoon ja lähtee tienaamaan sitä pippurimeetvurstia ruispalojen päälle - tai maitoa myslin sekaan. Miten sen vain ottaa.
Mun iPod on yksi mun elämän tärkeimmistä asioista. Kuulostaa dorkalta, mutta niin se vain on. Sieltä löytyy 100 gigaa laadukkaasti tallennettua tunnetta maailman kaikilta laidolta ja kaikkiin elämän olotiloihin. Puhdasta nautintoa, josta missä vain ja milloin vain voi imeä sisäänsä voimaa ja kestävyyttä, jolla jaksaa kävellä eteenpäin tässä elämässä, tässä maailmassa.
Kun kuuntelen, tunnen asioita ja näistä on loppujen lopuksi aika helppo raapustaa asioita alas. Jos päälle vielä tekee haastattelun, jossa pääsee kuulemaan taiteilijalta itseltään omakohtaista ja autenttisia asioita musiikin takaa, saa uskomatonta syvyyttä kokemukseen. En voi keksiä mitään parempaa tekemistä, ainakaan mulle, tälle musiikki-narkille, joka haluaa ymmärtää kaikesta ihan kaiken.
Näissä tilanteista pakotusta on ainoastaan se, että sallii itsellensä pienen intiimin hetken kahdestaan, sen korviin kaikuvan musiikin kanssa. Antaa soivien sävelten hetken hivellä ja reflektoida sitä kaikkea, mitä sisältä löytyy ja viedä mukanaan matkalle jonnekin muualle. Hetkeksi pois tästä todellisesta maailmasta missä elän. Se on huumaavaa ja vahvasti addiktoivaa.
Esimerkiksi nyt kuuntelussa oleva levy rakkaudesta ja menetyksestä, on koskettavan kaunis ja ihanan surumielinen. Haikean rauhallinen ja tunnepitoinen teos, joka sopii vallitsevaan syksyä kolkuttelevaan mielentilaan ja pimeneviin iltoihin, jolloin pimeys käärii meidät viileään syliin. Huomaan jääväni koukkuun levyn massiiviseen päätösraitaan, joka itse asiassa on soinut luureissa toistolla tätä kirjoittaessani. Laulussa lauletaan tilanteeseen sopivasti tunnemyrskyistä ja siitä kuinka elämässä pitää mennä eteenpäin. Tiedän, että kohta tästä kappaleesta pitää päästää irti - koska uudet kuuntelukokemukset kolkuttelevat jo ovea. Viivyn tässä kuitenkin vielä hetken. Nautin, tunnen. Olen.
Mä en osaa enää itkeä. Kohta vuoteen en ole tirauttanut yhtään pientä kyyneltä. Se jokaisen ihmisen luontainen jalo taito katosi joskus viime vuonna. Ennen mä osasin, ja itkinkin mistä milloinkin ja missä tahansa; töissä, kotona, vessassa tai vaikka bussissa. Siinä oli ihmisillä ihmettelemistä, kun iso mies kyynelehtii, kuin nuori tyttö nyyhkyleffassa. Hyvähän se tietysti olisi, jos tuota taitoa pystyisi hallitsemaan, mutta siihen en koskaan pystynyt. En tietenkään. Luontainen osa mua se kuitenkin oli noin neljäkymmentä vuotta. Nyt se ei tule, vaikka kuinka väkisin yrittäisi punnertaa esiin muutamaa onnetonta tai onnen kyyneltä. Nada - ei mitään. Silmistä ei pursu ulos yhtään mitään.
Tämä on tietysti ihan mun omaa syytä, koska ihminen saa mitä tilaa - vai miten se oli - ja tätä, nimenomaan tätä minä tilasin. Kun sen maanis-depressiivisen hahmon depressiivinen persoona vuosi sitten makasi siellä ojanpohjalla täysin rikki ja poikki pyysin vain yhtä asiaa: että joka helvetin hetki ei tarvis tuntea niin perkeleesti ihan kaikkea. Sitä hyvää - joka saa innostuksen virtaamaan verisuonissa ja pään huumehoureiseen tilaan, jossa kaikki on mahdollista ja korkeintaan noin kämmenenmitan päässä silmien edessä - tai sitä huonompaa, joilloin on täysin kyllästynyt ihan joka ikiseen asiaan, mistä se oma elämä koostuu. Silloin oi silloin, rukoilin sinua universumin toiveidentoteuttajaa, antamaan mulle mielenrauhan ja sellaisen autuaan tilan, jossa voisi vain rauhassa lillua tasaisesti elämässä eteenpäin. Tilasin myös lobotomian, koska ajattelin, että kaikki nämä haasteet, mitä elämässä eteen ilmestyy, ovat oman pääni sisäisten aivolohkojen keskinäisen kommunikaation syy. Insinöörilogiikkalla asiaa eteenpäin viemällä päättelin, että tämä viime vuosituhannen psykiatrinen neronleimaus kenties muokkaisi persoonallisuuttani juuri siihen toivomaani suuntaan, jossa kaikki elämän pienet sirpaleet hiljalleen leijuisivat omille paikoilleen.
Jos oikein kiltisti ja hartaasti jotain pyytä ja toivoo, sen tulee takuu varmasti saamaan, kuten Rhonda Byrne Salaisuus -kirjassa, niin periamerikkalaisesti kirjoittaa. Näin tässä sitten kävi: itkut loppu - epätoivo sekä innostus katosi toisaalle. Elämä tasoittui merkittävästi. Sitä fyysistä lobotomiaa en ainakaan tietääkseni saanut, mutta persoonallisuus muuttui kuitenkin nopeasti nykyisen kaltaiseksi.
Mun - ja varmasti koko ihmiskunnan - perisynti on se, että haluaa aina jotain muuta. Kun sen "muun" saa, huomaa kaipaavansa sitä, minkä menetti. Niin tässäkin kävi. Päivä päivältä useammin huomaan kaipaavani sitä innostunutta ihmistä, joka uteliaana lensi yli taivaankannen kohti uusia seikkailuja, sitä miestä, joka sormet syyhyten ja peloitta tarttui mitä tahansa härkää sarvesta ja joka riskeistä ja loukkaantumisen mahdollisuutta huomioimatta teki ja koki asioita aivan järjettömällä voimalla. Samalla tavalla sitä ihme kyllä kaipaa myös sitä kyntämistä ja konttaamista siellä ojanpohjalla. Sitä kipua, mikä repii sielua pala palata niin rikki, että ei millään uskonut saavansa itseänsä koottua ja selviävänsä hengissä huomiseen - tai edes seuraavaan hengenvetoon. Se on kuitenkin niin, että siellä ojanpohjalla asuu se ihmisen suurin tahdonvoima, jonka avulla pystyy kampeamaan itsensä takaisin ylös maailmaa katselemaan ja siksi ei loppujen lopuksi ole edes kummallinen juttu, että alkaa kaipaamaan kunnon masennusta tai ahdistusta.
Kun sitä ajan saatossa muovautuu tietynlaiseksi ihmisluonteeksi sekä niiden hyvien että heikompien piirteiden omaavaksi sieluksi, siitä tulee se tuttu ja turvallinen "sinä itse". Kun luonne kriisin - tai muun muutoksen - kohdatessa nopeassa tahdissa tekee täyskäännöksen lakkaat tuntemasta itsesi. Sinne omaan päähän muuttaa asumaan uusi vieras ihminen, joka suhtautuu asioihin tavalla jota se vanha minäsi ei millään voi käsittää. Aikanne yritätte tehdä tuttavuutta, mutta koska maailmankuvanne ovat täysin päinvastaiset, jäätte ikuisesti etäisiksi tuttaviksi, jotka rappukäytävässä korkeintaan hiljaa morjestaa, katse lattiaan kohdistettuna. Pikkuhiljaa huomaat enenemissä määrin ikävöiväsi sitä edellistä asukasta, jonka kanssa niin hyvin tulitte juttuun. Olitte tuttuja ja turvallisia, yhtä ja samaa.
En tiedä kauan tätä uutta "tilaa" vielä pitää kestää, mutta tiedän mihin toiveeni muutoksesta esittää. Oi sinä universumin toiveidentoteuttaja. Tuo minut takaisin.
