16.10.2015

Syntymäpäivä

Mä täytin tänään nelkyt vuotta. Ei vois millään uskoa. Aika on sumussa, tiivistynyt mössöksi, joka lentää vuosien yli valonnopeutta. Täysin epätodellista kun sitä ajattelee. Matkalla on ollut vaikka ja mitä, ja jos tässä ois kyse negatiivisuushaasteesta, niin sitä voisi tokaista, että on kyllä ollut vaikeaa. Siihen ei kuitenkaan tänä päivänä - mun syntymäpäivänä - voi sortua, vaipua ja lopulta tuudittautua. Ei näin, vaan lause kääntyy tässä hetkessä muotoon: "elämää on eletty". 
Vaikea muistaa asioita, nyt kun niitä näin pohtii. Sitä muistaa nyt vain ne merkittävät asiat, hetket, tapahtumat. Miltä silloin on tuntunut, niitä hyviä ja huonoja fiiliksiä. Todellisia kuitenkin ja tähän päivään johtavia. Se on kuten Steve Jobs sanoi; "The dots will connect" ja paskaa mies varmasti joskus puhunut, mutta tämä homma on kyllä taivaan tosi. Ne epämääräiset - huolten ja hurmosten sekoittamat settirakennelmat selkenevät ajan kanssa ja lopulta, kun menneeseen katsoo, jäljelle jää vain pitkä ja suora helmikoristeinen lanka. Edessä taas lepää mahdollisuuksien painovoimaton avaruus, jossa kaikki on auki ja avoinna. Eteenpäin voi rauhassa leijua minne ikinä haluaa, elämänlangassa turvallisesti roikkuen. 
Näin kun alkaa ajattelemaan, sitä pikkuhiljaa ymmärtää, että mitään tekoja menneisyydestä ei voi katua. Omat ja muiden teot ja päätökset ovat matkan välillä hetkeksi pysäyttäneet ja iskeneet kirveen lailla todellisuuden suoraan otsalohkosta läpi tietoisuuteen. Mulla ne kolmekymmenen vuoden pituisen eriasteisen masennuksen alavireet ovat kyllä olleet todella vaikeita. Sitä on usein kirjaimellisesti ollut kahden vaiheilla. Pohtinut valitseeko kohteeksi junan vai rekan, jonka alle tämän kärsimyksen ja kidutuksen voi kertaheitolla lopettaa. Toisaalta, ne elämänhuumaamat mania-hetket, ovat vieneet sellaisiin korkeuksiin, jossa onni ja ilo on huumannut mielen sokeaksi todellisuudelle. Kaikki on kuitenkin tapahtunut oikein. Juuri kuten sen on pitänyt, koska tämä vuoristorata on kuitenkin kaiken aikaa mennyt eteenpäin omalla raiteellaan. Tämän itsestäänselvyyden, kun ymmärtää niin alkaa eteneminen kummasti kevenemään.
Mä olen näinä kaikkina vuosina miettinyt paljon kuolemaa. Lähes päivittäin tavalla tai toisella. Noin kuukausi sitten, mietin joka helvetin päivä sitä, miten täältä elämästään hiljaa ja huomaamattomasti pystyisi kuihtumaan pois. Ei ylidramaattista itsemurhaa, enemmänkin jotain nopeaa, mutta kohtalokasta sairautta, joka vapauttaisi pois kaikista vastuista ja velvollisuuksista. Se ajatus, on kuitenkin poistunut, mutta kuolemaa yhä vieläkin päivittäin pohdin. Kunnolla viimeksi viikko sitten, kun ajelin parhaan frendin kanssa kohti Hollolaa. Matkalla frendi ihmetteli, miten uskalsin päästää hänet krapulaisena rattiin ja jatkoi toteamalla, että mehän voisimme vaikka ajaa ulos ja kuolla. Sen enempää ajattelematta vastasin tähän seuraavasti: "Se on ihan OK. Minä olen valmis". Tämän tokaistuani - ja pienellä viiveellä - ajatus saavutti tietoisuuteni ja ymmärsin mitä olin sanonut. Lausehan on kovin lähellä sitä aiemmin mainittua alavirettä, mutta alavirettä ei nyt ilmassa ollut. Olin oikeasti tarkoittanut mitä sanoin. Rehellisesti ja todellisesti. Siihen suhtautuminen oli vain tehnyt täyskäännöksen. Ahdistuksen oli korvannut rauha. Tunsin itseni yhtäkkiä rauhalliseksi. Kiitolliseksi tästä elämästä; teoista ja tekemättä jättämisistä - ihmisistä ja asioista, Mutta myös kiitollisena siitä tulevaisuudesta. Se tuo mitä tuo. Lopulta kuitenkin niitä mulle oikeita asioita. Kohtaloksi sitä varmasti myös kutsutaan. Siinä hetkessä ulos tietoisuuteen noussutta tunnetta oli odotettu.
Mä olen unelmoinut isosti kahdesta asiasta. Tästä kodista unelmoin viisitoista vuotta ja yhtäkkiä se unelma toteutui. Se toinen tärkeä asia - josta varmasti olen koko elämäni tavallaan unelmoinut - on mielenrauha. Se on ollut aina täysin hukassa, usein hautautuneena rauhattomuuteen ja synkkyyteen, mutta myös hurmokseen ja huumaan. Siinä autossa - rakkaan ja läheisen ihmisen läsnä ollessa - mä huomasin yhtäkkiä, että tämäkin unelma toteutui. Juuri siinä hetkessä, autossa, elämässä. Kaksi toteutunutta isoa unelmaa yhdessä ihimiselämässä on osoitus siitä, että unelmat voivat toteutua. Päivittäin kovaa työtä tehden tai näin, lähes vahingossa ja yhtäkkiä. Eikö ole hienoa? Toki sitä samalla ymmärtää sen -  minkä käteenikin olen musteella tatuoinut - että mikään ei ole pysyvää. Ei koti, ei mielenrauha. Ei lottovoitto Ne tulevat ja menevät, mutta se onkin juuri se, että pitää elää siinä hetkessä, koska siinä se unelma on todellisuutta.
Tänään aamulla istuin autossa, Runeberginkadulla, matkalla tapaamaan toista hyvää frendiä, ja sieltä lounastreffeiltä vapaapäivän kepeydessä eteenpäin, kolmatta suurta unelmaa elämään. Yhtäkkiä, siinä tätä mun elämää pohtiessani, silmiin kohosi kyyneleet. Ei surun tai epätoivon, vaan puhtaan ja raikkaan kiitollisuuden. Olin onnellinen, rauhassa. Sinut elämäni kanssa. Mä olen vapaa tekemään sitä mitä haluan, miten haluan - onnellisesti vastuussa omasta elämästäni. Mutta ennen kaikkea, olen kiitollinen susta, siitä tuiki tärkeästä hahmoista, joka tämän vuoristoradan aikana olet ollut mukana matkustamassa, välillä kelkkaa työntäen, välillä jarruttaen, mukana kuitenkin. Sä olet isosti ollut tekemässä musta tätä nelikymppistä ikinuorta joka tänään olen. Sä tiedät kyllä itse ketä mä tarkoitan ja mä tiedän, et sä tiedät et mä tiedän. Mä muistan sut sieltä helmilangalta. Selvästi ja hyvin. Olet sitten lähellä tai kaukana, olet aina mukana. Sydän on ylipursuvan täynnä suurta rakkautta. Kiitos, että just sä olet olemassa.