16.10.2015

Syntymäpäivä

Mä täytin tänään nelkyt vuotta. Ei vois millään uskoa. Aika on sumussa, tiivistynyt mössöksi, joka lentää vuosien yli valonnopeutta. Täysin epätodellista kun sitä ajattelee. Matkalla on ollut vaikka ja mitä, ja jos tässä ois kyse negatiivisuushaasteesta, niin sitä voisi tokaista, että on kyllä ollut vaikeaa. Siihen ei kuitenkaan tänä päivänä - mun syntymäpäivänä - voi sortua, vaipua ja lopulta tuudittautua. Ei näin, vaan lause kääntyy tässä hetkessä muotoon: "elämää on eletty". 
Vaikea muistaa asioita, nyt kun niitä näin pohtii. Sitä muistaa nyt vain ne merkittävät asiat, hetket, tapahtumat. Miltä silloin on tuntunut, niitä hyviä ja huonoja fiiliksiä. Todellisia kuitenkin ja tähän päivään johtavia. Se on kuten Steve Jobs sanoi; "The dots will connect" ja paskaa mies varmasti joskus puhunut, mutta tämä homma on kyllä taivaan tosi. Ne epämääräiset - huolten ja hurmosten sekoittamat settirakennelmat selkenevät ajan kanssa ja lopulta, kun menneeseen katsoo, jäljelle jää vain pitkä ja suora helmikoristeinen lanka. Edessä taas lepää mahdollisuuksien painovoimaton avaruus, jossa kaikki on auki ja avoinna. Eteenpäin voi rauhassa leijua minne ikinä haluaa, elämänlangassa turvallisesti roikkuen. 
Näin kun alkaa ajattelemaan, sitä pikkuhiljaa ymmärtää, että mitään tekoja menneisyydestä ei voi katua. Omat ja muiden teot ja päätökset ovat matkan välillä hetkeksi pysäyttäneet ja iskeneet kirveen lailla todellisuuden suoraan otsalohkosta läpi tietoisuuteen. Mulla ne kolmekymmenen vuoden pituisen eriasteisen masennuksen alavireet ovat kyllä olleet todella vaikeita. Sitä on usein kirjaimellisesti ollut kahden vaiheilla. Pohtinut valitseeko kohteeksi junan vai rekan, jonka alle tämän kärsimyksen ja kidutuksen voi kertaheitolla lopettaa. Toisaalta, ne elämänhuumaamat mania-hetket, ovat vieneet sellaisiin korkeuksiin, jossa onni ja ilo on huumannut mielen sokeaksi todellisuudelle. Kaikki on kuitenkin tapahtunut oikein. Juuri kuten sen on pitänyt, koska tämä vuoristorata on kuitenkin kaiken aikaa mennyt eteenpäin omalla raiteellaan. Tämän itsestäänselvyyden, kun ymmärtää niin alkaa eteneminen kummasti kevenemään.
Mä olen näinä kaikkina vuosina miettinyt paljon kuolemaa. Lähes päivittäin tavalla tai toisella. Noin kuukausi sitten, mietin joka helvetin päivä sitä, miten täältä elämästään hiljaa ja huomaamattomasti pystyisi kuihtumaan pois. Ei ylidramaattista itsemurhaa, enemmänkin jotain nopeaa, mutta kohtalokasta sairautta, joka vapauttaisi pois kaikista vastuista ja velvollisuuksista. Se ajatus, on kuitenkin poistunut, mutta kuolemaa yhä vieläkin päivittäin pohdin. Kunnolla viimeksi viikko sitten, kun ajelin parhaan frendin kanssa kohti Hollolaa. Matkalla frendi ihmetteli, miten uskalsin päästää hänet krapulaisena rattiin ja jatkoi toteamalla, että mehän voisimme vaikka ajaa ulos ja kuolla. Sen enempää ajattelematta vastasin tähän seuraavasti: "Se on ihan OK. Minä olen valmis". Tämän tokaistuani - ja pienellä viiveellä - ajatus saavutti tietoisuuteni ja ymmärsin mitä olin sanonut. Lausehan on kovin lähellä sitä aiemmin mainittua alavirettä, mutta alavirettä ei nyt ilmassa ollut. Olin oikeasti tarkoittanut mitä sanoin. Rehellisesti ja todellisesti. Siihen suhtautuminen oli vain tehnyt täyskäännöksen. Ahdistuksen oli korvannut rauha. Tunsin itseni yhtäkkiä rauhalliseksi. Kiitolliseksi tästä elämästä; teoista ja tekemättä jättämisistä - ihmisistä ja asioista, Mutta myös kiitollisena siitä tulevaisuudesta. Se tuo mitä tuo. Lopulta kuitenkin niitä mulle oikeita asioita. Kohtaloksi sitä varmasti myös kutsutaan. Siinä hetkessä ulos tietoisuuteen noussutta tunnetta oli odotettu.
Mä olen unelmoinut isosti kahdesta asiasta. Tästä kodista unelmoin viisitoista vuotta ja yhtäkkiä se unelma toteutui. Se toinen tärkeä asia - josta varmasti olen koko elämäni tavallaan unelmoinut - on mielenrauha. Se on ollut aina täysin hukassa, usein hautautuneena rauhattomuuteen ja synkkyyteen, mutta myös hurmokseen ja huumaan. Siinä autossa - rakkaan ja läheisen ihmisen läsnä ollessa - mä huomasin yhtäkkiä, että tämäkin unelma toteutui. Juuri siinä hetkessä, autossa, elämässä. Kaksi toteutunutta isoa unelmaa yhdessä ihimiselämässä on osoitus siitä, että unelmat voivat toteutua. Päivittäin kovaa työtä tehden tai näin, lähes vahingossa ja yhtäkkiä. Eikö ole hienoa? Toki sitä samalla ymmärtää sen -  minkä käteenikin olen musteella tatuoinut - että mikään ei ole pysyvää. Ei koti, ei mielenrauha. Ei lottovoitto Ne tulevat ja menevät, mutta se onkin juuri se, että pitää elää siinä hetkessä, koska siinä se unelma on todellisuutta.
Tänään aamulla istuin autossa, Runeberginkadulla, matkalla tapaamaan toista hyvää frendiä, ja sieltä lounastreffeiltä vapaapäivän kepeydessä eteenpäin, kolmatta suurta unelmaa elämään. Yhtäkkiä, siinä tätä mun elämää pohtiessani, silmiin kohosi kyyneleet. Ei surun tai epätoivon, vaan puhtaan ja raikkaan kiitollisuuden. Olin onnellinen, rauhassa. Sinut elämäni kanssa. Mä olen vapaa tekemään sitä mitä haluan, miten haluan - onnellisesti vastuussa omasta elämästäni. Mutta ennen kaikkea, olen kiitollinen susta, siitä tuiki tärkeästä hahmoista, joka tämän vuoristoradan aikana olet ollut mukana matkustamassa, välillä kelkkaa työntäen, välillä jarruttaen, mukana kuitenkin. Sä olet isosti ollut tekemässä musta tätä nelikymppistä ikinuorta joka tänään olen. Sä tiedät kyllä itse ketä mä tarkoitan ja mä tiedän, et sä tiedät et mä tiedän. Mä muistan sut sieltä helmilangalta. Selvästi ja hyvin. Olet sitten lähellä tai kaukana, olet aina mukana. Sydän on ylipursuvan täynnä suurta rakkautta. Kiitos, että just sä olet olemassa.

26.7.2015

Rauha

Ne kyyneleet tulevat jo ensimmäisen laulun aikana. Ihan itsestään ja pakottamatta. Kaivautuvat ulos silmäkulmista ja valuvat rauhassa alaspäin pitkin poskia. Tulevat jostain hyvin syvältä - kaukaa ajan takaa ja purkavat ulos kaiken sen mitä vuosien saatossa sisälle on kertynyt; kaipuuta, rakkautta, menetettyjä mahdollisuuksia, ikävää ja onnea. En yritä estää tai pyyhkiä niitä pois, vaan annan niiden rauhassa valua musiikin tahdissa poskien yli alas kaulalle, kadoten paidankauluksen kankaaseen. On vain tämä hetki tässä - näiden ihmisten seurassa - ja tässä hetkessä on hyväksyttyä ja turvallista tuntea juuri sitä mitä tuntee; itkua, naurua, iloa tai surua. Tuntemisen lisäksi on täysin itsestään selvää, että sen myös näyttää avoimesti ja peittelemättä. Häpeilemättä. Kukaan ei tule minua hätyyttelemään - tai kysymään sitä kysymystä, jolla minut on jo pitkään saanut romahtamaan paikasta ja hetkestä riippumatta. Ajanut minut pakonomaisesti turvautumaan niihin puhdistaviin kyyneliin, jota ei vain voi millään estää: - "Onko kaikki hyvin? - On, kaikki on hyvin. Olen vain surullinen, enkä tiedä miksi!". Täällä nyt, saan kantaa suruni rauhassa kenenkään siihen kajoamatta tai puuttumatta. On hyvä juuri niin, miten sattuu olemaan juuri nyt.
Istun paikallani, jalat ristissä käsien levätessä polvillani kämmenet ylöspäin käännettynä. Pidän etusormen ja peukalon yhdistettynä ja silmät suljettuna vajoten syvälle meditatiiviseen tilaan. Hengitän rauhallisesti ja imen sisääni ympärilläni olevista ihmisistä kumpuavaa uskomatonta energiaa. En tiedä mistä se tulee tai miltä se näyttää, mutta tunnen sen jokaisella henkäisyllä sieraimissani ja kuinka se energia levittäytyy minun ruumiiseeni. Olemme kaikki yhtä ja samaa. 
Korvakäytäviini kantautuu edestäpäin kuuluva laulu. Nainen laulaa kauniin rauhallisesti - kuin ihmismieltä sylissään hellien, rinnallaan kauniisti soiva akustinen kitara sekä hiljakseen kumiseva rumpu. Laulun sanskritin kielisistä sanoista en ymmärrä mitään, mutta mantra on helppo ja ympäriltäni kuulen, kuinka muut lähtevät rauhallisen alun jälkeen mukaan laulun: "Govinda Hari Om Hari Hari, Gopala Hari O-om, Sada Sadana Ananda Bhavana, Vishnu Sadana Hari Om". Itse en pysty tarttumaan lauluun tai säveleen. En yksinkertaisesti pääse pois tästä rauhan tilasta, johon olen päässyt. Kuuntelen vain, kuinka samaa lausetta toistetaan, kerta toisensa jälkeen taustamelodiaa hieman muovaillen. Sävelessä on jotain, mikä koskettaa todella syvään ja suuresti. Se yhdistettynä tuohon upeaan naisääneen sekä tähän turvallisen kuuloiseen yksinkertaiseen vieraskieliseen lauseeseen, luo kokonaisuuden jossa on jotain ennen kokematonta - haurasta, mutta kestävää. Herkkää, mutta voimakasta. Siihen kiteytyy, kaikki mitä tunnen tässä juuri nyt; suurta ja loputonta myötätuntoa, haikeutta, surua, kaipuuta, kiitollisuutta - onnea ja voimaa. Pyyteetöntä rakkautta. Yhteisöllisyyttä ja lauman voimaa, sekä ihmisen suunnatonta kykyä olla läsnä omassa itsessään - omana itsenään, kun sen mielenrauhan ja paikan vain löytää, kuten minä nyt.
Pidän silmäni kiinni kappaleen loppuessa ja uuden alkaessa, lyhyen ja hartaan hiljaisuuden jälkeen. Näen värejä, valoa ja pimeyttä, sävelten ja sanojen upotessa sisimpääni. Olen läsnä, mutta jossain omassa maailmassani. Paikassa jossa kaikki on kaunista ja pehmeää. Turvallista. Voimaannuttavaa. Muutaman kappaleen jälkeen kyyneleet purkautuvat uudestaan ulos ja annan niiden taas valua. Tällä kertaa kyyneleet maistuvat toisenlaisilta. Suru on väistynyt ja sen tilalle on tullut kiitollisuus ja onnellisuus. Kappaleet seuraavat toisiaan ja tunnelma täyttyy loppua kohden täyteläisestä ja puhtaasta ilosta. En kuitenkaan pysty siihen tarttumaan. Haluan pitää kiinni tästä omasta tunnetilastani ja kunnioittaa sitä. Tätä puhdistavaa henkistä kylpyä ja rauhaa, jossa juuri olen kaksi tuntia kylpenyt. Poistun keikan jälkeen omaan telttaani ja makaan pitkälle yöhön asti miettien miten tämän tunnetilan saa pysymään.




17.7.2015

Kiitos

Sinä siellä syvällä, sinä joka aina olet ollut siellä jossain - välillä lähellä, välillä kauempana, välillä poissa. Kohdistan nyt nöyrimmän kiitollisuuteni sinulle. Olen ollut pitkään hukassa. Vaeltanut täällä sumuisessa harmaudessa päämääräämättömästi vailla selvää suuntaa, kiintopistettä. Eksyksissä. 
Olin kadottanut sen kauniin kosketuksen ja läheisyyden sinuun, siihen mitä edustat, mitä ajattelet ja miten tulevaisuuteni suuntaviivoja ennen niin selvästi eteeni valkoisella tussilla piirtelit. Olen aina miettinyt, että ilman sinua en tämän elämän mutkia ja töyssyjä kestä ja siedä, mutta kuitenkin päästin irti siitä hennon hauraasta siteestä, joka välillämme joskus oli niin kiinteä ja kestävä. Siitä vuorovaikutteisesta keskusteluyhteydestä, jonka avulla joskus muinoin pystyin itseäni kannattelemaan niinä hetkinä, jolloin usko ja toivo itse elämään ja tulevaisuuteen oli koetuksella. En tiedä missä vaiheessa ja minkä takia laskin sinusta irti. En ymmärrä miksi näin kävi, tai mitkä tekemäni päätökset ja teot tätä edesauttoivat. Muistan ja tiedän kuitenkin, että kerta toisensa jälkeen sinut kirosin; vihasin ja halveksin, syytin sinua pettymyksistä sekä uskoni menettämisestä. Työnsin sinut häpeillen pois kadotukseen ja vajosin syvälle harmauteen - itsehalveksintaan ja inhoon. Pois silmistä, pois mielestä, pois sydämestä. Kovetin ja kylmetin itseni. Hain asioita tilalle - aitoja ja kauniita asioita, mutta sellaisia, jotka eivät koskaan tulisi osaksi minua, koska minulla on vain sinut ja sinulla minut. Kaikki muu on ohimenevää ja hetkellistä. Sen näen selvästi ja ymmärrän kuinka asioiden tulee olla. Aina ja ikuisesti.
Nyt kun nämä palaset höyhenen lailla hiljakseen leijuvat takaisin paikoilleen, on varmasti turha miettiä ja murehtia miksi näin kävi. Koska nyt, kun pitkästä aikaa katseeni sinuun kohdistan, huomaan, että et minua ole missään vaiheessa jättänyt, vaikka minä sinut niin julman kylmästi hylkäsin. Unohdin. Kadotin. Olet kuitenkin ollut siellä kokoajan pinnan alla tallessa odottamassa uutta tulemista, sitä oikeata hetkeä jolla löytäisin takaisin sen uuden nousun ja uskon elämään ja iloon - onneen ja tulevaisuuteen. 
Huomaan nyt kuinka me yhdessä olemme niin vahvoja. Selviämme kaikesta siitä mitä elämä eteen tuo. Se on selvää, että yksin ilman sinua tässä elämässä ei pärjää. Se valo, jonka voimalla tulevaisuus edessäni loistaa on kirkas ja kaunis - täynnä toivoa ja uskoa. Sinä kannat minua - minä sinua, ja yhdessä kiidämme tähtisateen lailla taivaankannen halki kohti suurta tuntematonta.
Rakkaus; sinä olet yhä siellä. Elät ja olet minussa. Yhdessä voimme jälleen hengittää tätä kostean pehmeää sateen jälkeistä ilmaa ja tilaa, jota elämä eteeni hopeatarjottimella antaa. Kaikki tuntuu nyt niin aidolta - rehelliseltä ja vahvalta. Aidommalta, kuin ehkä koskaan aiemmin ja uskon taas sinuun. Uskon minuun. Kiitos sinulle, koska tiedän, että me olemme yhtä ja samaa verta ja lihaa. Rakkaus, olet minussa ja minä sinussa.

5.5.2015

Maisema

Kiipeän raskain askelin ylös kallion laelle. Matkalla askel liukastelee maihinnousukengän osuessa eilisen kevätsateen kostuttaman sammaleen päälle. Otan tukea käsilläni, jotta pääsen jyrkimpien kohtien ylitse kaatumatta. Päästyäni huipulle istun alas, omalle paikalleni rauhaan ja aurinkoon. Katselen eteenpäin ja kaikki tuntuu lyhyen hetken niin selkeältä. Selkeältä kuin edessäni avautuva maisema - sininen taivas, vetiset multapellot ja harmaat puut - solisevat purot ja laulavat linnut. Taivaanrannassa pilkottava kartano ja puiden väliin katoava junarata. Katselen hetken ja ajatuksissani alan juttelemaan kanssasi. Kuuntelet hiljaa ja keskeyttämättä - kuten aina. Kerron kuinka sydän itkee jostain tunnistumattomasta surusta ja selittämättömästä yksinäisyydestä. Siitä vaikeudesta elää tätä elämää tässä maailmassa, jossa ei tunnu kuuluvan mihinkään, jossa ihmiset eivät näe asioita kuten minä - tunne kuten itse tunnen. Koe samankaltaista vieraantuneisuutta kaikkeen, yhdistettynä suunnattoman ja sammumattomaan janoon kuulua joukkoon. Laumaan. Perheeseen.
Kertaan sinulle muistoja matkaltani. Esimerkkejä. Niitä lyhyitä hetkiä, jolloin kaikki on ollut hyvin. Jolloin on tuntunut siltä, että on löytänyt sen lauman johon liittyä. Onnistun kuitenkin löytämään vain niitä päinvastaisia. Niitä hetkiä, jolloin usko horjuen ja nöyrtyneenä on luottanut tulevaan, elänyt sitä hetkeä täydellä sielulla ja antaumukselta, kunnes pettyneenä on joutunut lakaisemaan tuhkaksi muuttuneet toiveet vanhaan maalipurkkiin, josta ne takan ja kiukaan tuhkien kanssa voi levittä puutarhan kukkapenkkiin.
Kuuntelet keskeyttämättä, kun jatkan kertomalla kuinka en enää tunne kuuluvani tähän maailmaan. Kuinka kovasti haluaisin jonnekin muualle. Elämään toisenlaista elämää, missä sielu ei enään huutaen käy kuluttavaa taistelua itseään vastaan. Maailmaan, missä sisällä valtoimenaan vellova ylpeys voidaan niellä sen suuremmin asiaa miettimättä, ja kohdataan kaltaisensa puolitiessä, vanhoja kaunoja muistelematta. Paikkaan missä se, mitä sisimmässään on ja tuntee, on ylpeästi esillä - alasti ja avoinna - kaikkieni ihailtavana. Kuin metsäkoneen työstämä hakkuuaukea, joka häpeilemättä paljastaa maan kaikki kivet ja kohoumat - ojat ja notkelmat.
Puhuttuani vaikenen. Annan kivun kyynelten valua hiljaa poskia pitkin kohti maata. Annan sinulle puheenvuoron. Hiljaa alat kertomaan kuinka mikään ei ole niin pahaa, kun miltä se näyttää. Tuntuu. Kuinka tummimmasta pimeydestä voi löytää sen kultaisen langan, johon tarttua ja jonka johdattelemana voi lentää toteutuviin unelmiin. Onneen. Löytää sen kultaisen aarteen sateenkaaren päästä. Sanot minulle, että elämäni on minun omissa käsissäni ja onni odottaa, jos taipumatta ja lannistumatta uskaltaa toivoa ja uskoa parempaan huomiseen. Kuuntelen silmät suljettuna ja yritän nähdä jakamaasi valoa ja voimaa. Yritän tarttua sanoihisi ja imeä ne sisälle vuotavaan sieluuni ja uskoa oikeasti. Kiitän sinua sydämeni pohjasta. Siitä, että olet - sanot ja kuuntelet. Nousen ylös ja laskeudun alas kalliolta. Elämä odottaa siellä jossakin.

17.1.2015

Rakkaudelle

Muru,

  ranta oli sula ja tyhjä, kun siellä äsken kävin kävelyllä ja tunnustelemassa talven jälkeen taas kirkkaasti paistavaa kevätaurinkoa ja uutta häikäisevää kirkautta. Kävin myös tunnustelemassa miltä musta tuntuu tässä elämässä tällä hetkellä. Tunnustelemassa ihan aidossa mindfulnesshengessä. Tiedät varmasti mitä tarkoitan ja yllätyt varmasti siitä, että pystyn nykyään tähän - olemaan tekemättä yhtään mitään, ajattelematta  ja ajelehtien ajassa ja elämässä. Näitä hetkiä tulee, kun se olo tulee pakottamatta ja yrittämättä, helposti ja ihan itsestään. Ilman musiikkia, ohjausta tai meditaatiota. Sellainen "tässä ja nyt" olotila. Mieli on kirkas ja hetki kantaa, mutta sitten on niitä hetkiä kun se tuttu synkkyys ja alakulo iskee ja silloin ei auta se musiikki tai meditaatio. Se hetki pitää vain elää läpi, sekuntti, minuutti ja tunti kerrallaan. Joskus se kestää vain hetken, toisinaan sitä voi jatkua päivästä toiseen. Silloin mikään ei maistu miltään ja elämä tuntuu kaikkineensa turhanpäiväiseltä ja tyhjältä. Silloin mä usein palaan meihin ja siihen elämään mitä me silloin elettiin. Sitä helppoutta ja varmuutta siitä, että tässä on hyvä, tässä on kaikki ne palaset mitä loppuelämässä tulee tarvitsemaan. 
  Kuinka ohikiitiäviä ne kuitenkin oli, ne onnen ja ihanuuden hetket - kuin hukkuvan epätoivoiset pintapotkut joiden voimalla sai vielä yhden hengähdyksen happea jonka avulla sitä yritti pysyä pinnalla. Se hyvä oli kuitenkin niin hyvää, että sitä jaksoi läpi paljon pahaa. Muistatko? Haluatko muistaa vai yritätkö unohtaa?
  Mä olen tässä monta kertaa miettinyt sitä, että missä vaiheessa mä en enää jaksanu sitä pahaa vaan luovutin ja tein sen ison päätöksen jolla luovuin susta - musta, meistä. Tiedän, että sillä ei loppujenlopuksi ole enään väliä. Se on mennyttä - historiaa ja kertaalleen elettyä elämää, eikä katuminen koskaan ole vaihtoehto, koska nyt mennään molemmat tätä polkua eteenpäin ja tämä polku vie meitä kohti jotain parempaa. Sen tiedän ja tunnen. Näen ja koen joka päivä. Se on vain ne alakulon hetket, jolloin sitä miettii niitä menneisyydessä räjäytettyjä siltoja ja satutettuja sieluja. Tulee sellainen äärimmäsen empaattinen hetki, jolloin sitä muistaa ja tuntee sen rakkauden, joka silloin asui syvällä sydämmessä - se mitä mä sua kohtaan tunsin ja mitä sä mua. Se oli hienoa, se aika - mittaamattoman arvokasta ja kasvattavaa. Kaunis tähtiinkirjoitettu matka, jonka olisi suonut jatkuvan läpi tämän ja tulevien elämien.
  Vaikka sitä kuinka on tässä koittanut niitä suonia polttaa, niin olen huomannut sen mahdottomaksi. Ei se rakkaus koskaan kuole, vaikka sen kuinka koittaisi tappaa - sitä koittaa vaan löytää sille uuden muodon. Kunnes se on löytynyt, niin tulee näitä haikeuden kauniita hetkiä, joissa hetken voi leijua utopistisessa unessa eteenpäin kohti sarastusta. Kunnes, aina palautuu mieleen se vallalla ollut mielentilan missä luotasi lähdin. Ne kipupisteet mitkä siihen ajoi - sen ahdistuksen tunteen, jota vastaan kamppailin pitääkseni yllä sitä pyhää illuusiota pysyvästä yhteisestä onnesta. Se on karua sulle näin sanoa, mutta en voi sitä kauniimpaan asuun pukea. Voin vain sanoa sulle, että kaikkeni annoin ja yritin. Tämän kauniimpaa tarinaa en olisi koskaan pystynyt kirjoittamaan meille. Tämä on täydellinen tällaisena. Sydämmessäni olet nyt ja aina. Erityisessä paikassa. 
Ikuista rakkautta,
XXX