7.10.2013

Hurmos

  Matka jonkinasteen valaistumiseen alkoi siitä kun H tarttui kädestä ja veti määrätietoisesti perässään - kaljamukit läikkyen, ihmisjoukkon läpi kohti lavan edustaa, ja siellä hetken päästä koittavaa helvetillistä hornankattilaa. Kolme päivää oli siemailtu ilmapiiriä; ihmetelty, kuunneltu ja katseltu - koettu jotain todella hienoa ja merkittävää, mutta neljäntenä päivänä mustaan bändipaitaan ja kilttiin sonnustautunut jumala avasi hiukset ponihännältä ja laskeutui salamoiden saattelemana pilvenreunalta alas mutalätäköiden keskelle ja loi oikeat edellytykset sille että elämä lähti ansaitsemaansa lentoon, rujosti ja rajusti, mutta hellällä ja hyvällä tavalla kohti jotain uutta.
  Ekan biisin alkaessa yleisö hakee vielä rytmiä, mutta laulajan käskiessä levittämään pitin auki yleisö toimii käskystä ja aukaisee ringin. Biisin räjähtäessä soimaan jengi ryntää juoksuun, törmäilee ja tönii, heiluu ja karjuu mudan roiskuessa. Vihaisen kappaleen sanoma muuttuu ilmassa energiaksi, jonka yleisö imee itseensä ja muuttaa positiiviseksi lataukseksi, joka vapautuu ilmaan villinä ja vapaana riemuna. Puhtaana nautintona. Positiivisena raivona ja iloisena agressiona. Sama meno jatkuu biisistä toiseen, musiikki ja yhteishenki vie mukanaan. Ringissä pyörivät repivät laidoilla huilaavat sielut mukaan, ja kun joku kaatuu jalkoihin, niin ympärillä on heti viisi ihmistä suojelemassa ja nostamassa ylös. Takaisin kehään. Takaisin riemuun. 
  Keikan puolivälissä H nostetaan ylös yleisön käsille ja hän liukuu siinä selällään kohti lavan etureunaa. Hänen esimerkkiä seuraten näytän vieressäni seisoville karjuille käsilläni, että "ylös ylös" ja nousen itsekin ilmaan. Matka taittuu hiljaa hyökkyen ylösojennettuja käsiä pitkin eteenpäin, ja maatessani siinä selälläni saksalaisen iltataivaan alla edessäni ylösalaisin olevaa päälavaa tujottaen, alan hiljalleen ymmärtää mistä tässä on kyse. Yhteisöllisyydestä, joukkoon kuulumisesta. Laumasta. Lauma kuljettaa, lauma hyväksyy. Minulle täysin vieraat ihmiset kuljettavat minua ilmassa eteenpäin käsillään, enkä tunne minkään valtakunnan pelkoa, en osaa edes kuvitella sitä mahdollisuutta että putoaisin alas. Lauma kantaa. Nämä veljeet ja sisaret - uudet tuttavuudet, kantavat eteenpäin, suovat minulle tämän mahdollisuuden kokea jotain todella erityistä. Tilanne on epätodellinen ja ennenkokematon. Kymmenien tuhansien ventovieraiden keskellä olen lähempänä kotia - kavereita, kuin koskaan aiemmin. Hurmos vie mukanaan ja muistikuvat muuttuvat sumuisiksi, illan jatkuessa samassa hengessä eteenpäin kohti andrenaliinin yliannostusta. 
  Seuraavana aamuna mustat kynnenaluset, mutaiset kengät ja kehosta satunnaisista paikoista löytyvät mustelmat muistuttavat tapahtuneesta, mutta hurmos alkaa väistyä ja tilalle astuu haikeus. Kaksi päivää myöhemmin laivalla - kotimatkan viimeisellä etapilla - löydän kannelta jakkaran ja istun alas ja katson edessäni aukeavaa tyhjää merta enkä ymmärrä mitään. Mistään. Tuntuu kuin olisin kadottanut jotain, joka vasta oli kämmeneni sisällä säilössä. Tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan aiemmin. Itkettää ja tunnen suurta surua. Tyhjyyttä. Olen kokenut jotain mitä ei voi selittää. Ymmärtää. Fyysisen krapulan voi lääkitä buranalla ja jaffalla, mutta henkiseen krapulaan ei ole olemassa mitään lääkettä. Etsin itseäni uudestaan ja yritän ammentaa koetuista muistoista ja mielikuvista voimaa selvitä eteenpäin arjessa, mitään löytämättä.
  Pari kuukautta myöhemmin lähden H:n kanssa uudestaan keikalle. Tällä kertaa kotimaan kamaralla. Nousemme rappuset ylös puolityhjään saliin. Bändin ekat riffit kaikuvat korviin raskaasti, tehokkaasti. Siirrymme lavan eteen ja sama hurmos valtaa taas mielen. Paikallaan ei vain voi seistä. Pää alkaa väistämättä heilua ja kun muutama kaveri takanani pistää pitin pyörimään lähden mukaan. Taas törmäillään ja tönitään. Karjutaan. Kukaan ei tuomitse, kukaan ei välitä siitä miltä toinen näyttää - pysyykö rytmissä. Ei ole mitään oikeaa tai väärää, on vain tämä tila, tämä raivoisa musiikki ja tämä hurmos. Kaikki halukkaat ovat tervetulleita ja yhtä toivottuja. Pääasia on että nauttii, että eläytyy mukaan musiikkiin. Välillä seison pitin reunalla silmät kiinni ja kuuntelen tuplabasarin jytinää, ja kitarien raakaa riffiä hiukset heiluen. Välillä haukkaan happea ja käyn H:n luona etuaidalla, mutta veri vetää takaisin jengin sekaan. Musiikki on raskasta ja vihaista, mutta ilma on täynnä hyvää henkeä. Raivoisaa iloa.
  Keikan jälkeen istumme H:n kanssa kuppasilla muovituoleilla takahuoneen käytävällä, jalat karua, puolimaalattua betoniseinää vasten nojaten. Käsivarsia kuumottaa, ja paita on hiestä märkä. Polttelemme tupakat, juttelemme. Palaudumme ja rauhoitumme vesilasista välillä siemaillen ja yhtäkkiä minulle valkenee, että on aivan sama missä päin maailmaa olet. Onko siellä sata vai sata tuhatta ihmistä. Tuttuja tai tuntemattomia. Yhteisö on olemassa ja se lauma jota olen etsinyt ja kaivannut, tulee aina löytymään sieltä lavan edestä.