11.2.2013

Lauma


  Me seistään varmaan tunti siinä pankkiautomaatin syvennyksessä väitellen ja kiistellen, ennen kun edes saadaan päätettyä kumpi kysyy - ja kuten aina, niin nytkin se sitten olen minä. Mä hoidan, mä suostun. Aina. Suostun kun K ei hannaa, ei osaa, ei viitsi - selitysten ja surkuttelun jälkeen tuntuu vaan helpottavalta suostua, jotta saadaan asia pois päiväjärjestyksestä, jotta saadaan illan juomat hoidettua, jotta päästään täältä palelemasta ja suunta kohti perjantai iltaa. Vielä siinä kuitenkin menee puolisen tuntia, ennen kuin uskallus ja sopiva uhri lopulta kohtaavat; semmonen harmiton spurgu joita käpylässä usein kohtaa, joka on silleen sopivasti nosteessa, että mielellään auttaa nuoria hädässä, mutta ei vielä liian känninrohkea että kääntäis meidän vähät fyrkat ja pakenis takaisin puistonpenkille tai ois jo niin pitkällä alkoholistin arjessa että sille ei myytäis. 
- "Mitäs kundit haluais?", spurgu henkäisee käheästi löyhkäten.
- "Pullo vattu aurora mieheen", vastaan ja tungen fyrkat sen kouraan. Spurgu häviää sisään handeliin ja me jäädään siihen venaamaan. Joku 10 minuuttia myöhemmin heppu astelee päättäväisesti ulos kaupasta tutun hennosti kilisevän muovikassin kanssa meitä kohti.
- "Heittäkääs kundit nyt huikka hakupalkaks", sprugu pyytää räkä valuen. Kieltäydyn kunniasta, annan sille kympin hakupalkaks ja selitän että pullot avataan vasta illalla. Me jatketaan siitä helpottuneina eteenpäin kohti dösäpysäkkiä ja S:ää. S:llä me yleensä ollaan. Siellä saa vetää röökiä sisällä, luukuttaa musaa ja vetää lärvit rauhassa. Sen mutsi ei paljoa tekemiseen puutu ja sen faija tipahti pari vuotta sitten kännissä katolta. Nyt S:ä bunkkaa siellä punaisessa rintamamiestalonrämässä sekopääbroidinsa ja hylätyn-väsähtäneen mutsinsa kanssa  - ilman sääntöjä, ilman rajoitteita, vääjäämättä matkallaan amiksen metallilinjan jälkeen kortistoon ja sitä kautta rappioalkoholistiks ja kakkostyypin diabeteksen riuduttamaan ennenaikaiseen kuolemaan.
  Me tullaan niille, kömmitään ovesta sisään ja tarvotaan eteisestä suoraan yläkertaan S:n huoneeseen. Siellä pauhaa jo musa ja pullot on korkattu. L heiluu stessekaapin luona, pää puolivälissä sisällä levykokoelmassa, etsien sopivaa raitaa luukutettavaks. Ollaan taas "vaihteeks" kundiporukassa. Pakonsanelemassa tosin - koska meidän ikäiset muijathan on kiinnostuneita vain vanhemmista - jo kypsistä miehistä, eikä meistä - mikrobittiä lukevista ja Space Questia pelaavista nörteistä. Pojista. Kun taas meitä nuoremmat muijat on vielä pentuja ja pikkusiskoja, eivätkä täten ihan meidän kiinnostusten kohteina. Vielä. 
  Mä kaivan vinkun pussista, annan K:lle omansa, korkkaan ja otan huikan humaluttavaa hapanta nestettä
- "On tää ihan juotavaa", K varmistaa.
  Huikan jälkeen sytytän röökin ja pyydän L:ää heittään lautaselle Metallicaa. L kaivaa mustan vinyylin punaisesta levykotelosta ja pistää Master of puppetsin soimaan. Volyymit on tapissa ja osamaksulla ostetut Jamon kaijarit huutaa jykevästi: "Taste me you will see, more is all you need". Hetfield huutaa särkevällä äänellään ja me paukutetaan kuvitteellisia rumpuja helvetilliseen tahtiin ja yritetään laulaa messissä. Väliin otan lisää huikkaa ja kun muut huutaa masteria biisin tahtiin, niin mä syvennyn levyn sisäkuoreen ja siitä löytyviin laulun sanoihin, siihen kurjuuden syvänteeseen jota niissä kuvataan - vallankäyttöä, sortoa, pahuutta, ylemmän ohjausta, auktoriteettia. S:n mutsi käy ovella ja pyytää laskemaan äänen voimakkuutta, mut S vastaa siihen keskarilla ja haistattaa sille paskat. Mua vähän hävettää kun ovi menee takas kiinni, mutta en sano mitään - en halua nolata itteäni, nolata S:ää.
  Biisit vaihtuu, lautasella pyörii väliin Maidenia, Anthraxia, Megadethia ja Metallica, ja S:n tuhkakuppi täyttyy humaltumisen tahdissa - suut käyvät ja juttu lentä. Mä jättäydyn ulkopuolelle - selailen itsekseni S:n levykokoelmaa ja lueskelen laulujen tarinoita pahuuden, kuoleman ja hulluuden eri muodoista. Laitan Puppetsin uudestaan soimaan, lasken äänen voimakkuutta omatuntoni sanelemana huomaamattoman varovasti - ja syvennyn uudestaan Hetfieldin laulantaan.
- "Vittu tässä biisissä on syvyyttä", sanon hiljaa itsekseni, vahingossa, ääneen.
- "Master, Master, MASTER, MASTEEEERRR....", L huutaa mun naamaan, kuin halveksuen juuri toteamaani tulkintaa. Päätän olla hiljaa ja otan huikan aurooraa.
  Äänekäs paskanjauhanta jatkuu, jutut vaihtelevat mikrobitin arvostelusta, kouluruokaan ja J:n divarista ostamiin Kallen porno-novelleihin ja lukijakirjeisiin. Roikun mukana, mutta olen jättäytynyt jälkeen. Tahallaani. Naukkailen loput juomasta nopeaan tahtiin ja pullon tyhjennyttyä istun lattialla ja poltan vielä yhden röökin, kunnes tunnen pahan olon saapuvan sisältä ja nousen hädissäni horjahtaen ylös kaataen kuukauden varaston verran röökin natsooja kokolattiamatolle. Ryntään kohti ikkunaa ja saan suurimman osan oksennuksesta rajoittumaan ikkunan ulkopuoliseen tilaan. Vatsan tyhjennyttyä hengitän vielä raikasta talvi ilmaa, kunnes tulee K:n vuoro jatkaa minun viitoittamallani tiellä. Totean frendeille että mä lähden nyt himaan. Otan rotsini ja kengät oven viereltä ja käyn vielä alakerran vessassa huuhtelemassa suun ennen kuin poistun. Peilistä huomaan kivipestyn farkkupaitani rinnuksella punaisia oksennustahroja. Vessan ovella S:n mutsi tulee vastaan.
- "Kukas sinä olet?", hän kysyy varovasti. Esittelen itseni ja pahoittelen kaikkea - toivotan vielä häpeilevät hyvät yöt ennen kuin poistun ulos yöhön.
  Aamulla kotona, kun se kevyt krapula on haihtunut pään perukoilta pois ja lihaksistoon on jäänyt jäljelle vain voimaton ja ontto olo, makaan vielä peiton alla ja pohdin niitä pettymyksen ja vihansekaisia tunteita, joita S:n mutsin täytyy tuntea kun hän kävelee autolleen ja huomaa lumiselle konepellille vattu-aurooranpunaisella maalattun räikeän taideteoksen.