Mökki

  Parin tunnin hiihtämisen jälkeen P ei enää jaksanut. Pysähdyimme pimeyden keskelle, käännyin häntä kohti ja otin hänet syliini. Seisoimme hetken taivaan alla toisiimme kietoutuineina kuunnellen tasaantuvaa hengitystämme kunnes jatkoimme karkumatkaa eteenpäin. Valot olimme jättäneet kauas selkiemme taakse ja matkaamme valaisi ainoastaan kuunsirppi sekä kirkkaalla yötaivaalla tuikkivat etäiset tähtikuviot. Edessämme oli luonnon omaa pimeyttä, jossa saaret ja kallionkielekkeet näyttivät tummilta varjoilta muuten hämäränsävyisessä lumimaisemassa. Alkumatkan piiskuinen pakkaslumisade oli vaihtunut pistäväksi vastatuuleksi, joka sai posket hehkumaan ja puhalsi suoraan vaatteiden läpi ja kirveli iholla. Pimeydestä huolimatta tunsin tien ja tiesin mihin olimme menossa.

  Viimeinkin se lepäsi edessämme, pienenä - mutta ylväänä, rantakivikon takaiselle kalliolle pystytettynä. Otimme sukset jalasta, asetimme ne terassinkaidetta vasten ja astelimme ovelle. Avain roikkui karmilaudan takana, joten aukaisin oven ja astuimme sisälle. Kaminan vierestä löysin muutaman koivuklapin joilla sytytin tulet ja laitoin ensihätään teevedet kiehumaan. P oli väsynyt ja istuutui kaminan viereen ihastelemaan askeettista pakopaikkaamme - katsoin häntä hiljaa ja annoin hänen levätä. Nauttia. Otin klapikorin mukaani ja suunnistin puuliiteriin josta löysin lisää klapeja, määrän arvelin pikaisesti riittävän enemmän kuin hyvin meidän tarpeisiimme. Ruokakomerosta löysin säilykkeitä ja sipulikeiton. Isuin lattialle P:n viereen ja hän kömpi syliini. Silittelin hänen hiuksia ja odotimme teeveden kiehumista - enempää emme nyt tarvinneet.

  Myöhemmin kaivoin kaapista paistinpannun ja paistoin lihasäilykkeitä hetken, lisäsin vettä, kaapista löytynyttä tomaattimurska, papupurkin sekä sipulikeiton ja annoin keitoksen porista rauhassa. Mökki täyttyi sipulintuoksusta ja tunsin vatsassani pistelevän nälän. Kaapista löysin paakkuuntunutta suolaa, pippuria ja yrttimaustetta joilla kruunasin  juhlapäivällisemme - joskus yksinkertaiset asiat riittävät. Söimme lattialla -  kaminanvieressä istuen, seitsämänkymmentäluvunoranssisilta muovilautasilta. Hiljakseen toisiamme katsellen - katsoin P:tä ja hymyilin ja hän hymyili takaisin. 

  Mökki lämpeni pehmeästi ja lisäsin puita kaminaan. Kaivoin makuupussit rinkasta ja kaapista löysin tunkkaisia lakanoita sekä pari paksua filttiä. Valmistelin sängyn, riisuimme ylimääräiset vaatekappaleet ja työnsimme alaraajat omiin makuupusseihimme ja makasimme kaksinkertaisen peiton alla rintani vasten P:n selkää. Iho iholla ja käsi kädessä. P nukahti nopeasti, mutta itse makasin lämmössä ja kuuntelin vuoroin hiljaisuutta, P:n hengitystä ja kaminassa hiljakseen paukkuvaa tulta. Yöllä nousin kertaalleen lisäämään puita kaminaan. Jäin ikkunan eteen seisomaan, katsellen  ulos pimeyteen ja hiljaisuuteen - taivaalta tippui taas lunta, joka peittäisi jälkemme ja toisi meille rauhan. Kömmin takaisin paikalleni peiton alle lämpimään. Tunsin kuinka menneisyys oli kaukana ja huominenkin tuntui vielä etäiseltä. Oli vain tämä mökki, kaminan lämpö ja me kaksi täällä peiton alla. Yhdessä.

  Aamulla heräsimme ulkona kirkkaasti paistavaan talviaurinkoon joka teki maailman taas kauniiksi.

Narsisti

  Satanan narsisti. Helvetti kun ottaa aivoon tuollainen. Ei näin kohdella toista, ihmistä josta välittää, josta välitti - jota rakasti. Ei. Mitä pahaa mä sulle olenkaan tehnyt ansaitakseni tämän? Kyllä - olen satuttanut, olen loukannut, olen pettänyt, mutta niin olet sinäkin. Toistuvasti ja pahasti. Monin tavoin. Lupasit mulle että tekisit musta maailman onnellisimman ihmisen. Että antaisit mulle kaiken sen mitä mä ikinä oon toivonut. Puolivaltakuntaa ja prinsessahäät - rakkautta, välittämistä. Kaiken sen ja vähän lisää. Mä vastavuoroisesti lupasin auttaa pystyyn ja pitää pystyssä. Ehjänä. Parhaani yritin. Kuuntelin ja lohdutin, yritin nähdä valoa - näyttää sulle valoa, kunnes omat voimat loppu ja vuoropari vaihtui ja tuli sun vuoro. Sun vuoro auttaa mua. Et pystynyt, et osannut, etkä imeisesti halunnut, koska jatkoit omalla linjalla - veit multa, mutta et antanut mitään takaisin. Unohdit mitä olit mulle luvannut ja multa katos vaihtoehdot. Sä työnsit mut pois luotasi - et suoranaisesti, mutta kuitenkin. Tavallaan, tavallas. Mä en vaan enään jaksanut sua. Sitä mikä sä olit, mikä olet. Piti lähteä tällä tavalla. Älä syytä mua siitä. Oli pakko. Annoin sulle kaiken ja kuitenkin sä imit mut aivan kuiviin ja sit mun oli pakko ottaa se kaikki takas itelle ja aloittaa uudestaan alusta.

  Nyt oon yksin omassa kodissa ja sytyttelen kynttilöitä. Keskityn taas itteeni. Omien sotkujeni selvittämiseen - oman elämän rakentamiseen, enkä koskaan enään halua tulla sun tallaamaksi, ja kuitenkin sä sitä vielä yrität. Täällä on tyhjää ja seuraan sivusta sun onneasi. Kuinka hyvin sun asiat nyt on. Kuinka onnellinen oot. Kuinka hyvin sä olet päässyt irti - takasin jaloillesi. Eteenpäin. Missä se sun tilannetaju oikeen on kun mulle tuosta puhut? Mua ei tuo kiinnosta, ei kosketa - ei enään. Teet mitä haluat, mutta pidä se omana tietonasi. Kaikkea paskaa ei tarvi jakaa. Ei ainakaan tätä paskaa. Mut mä nään sen totuuden tuon narsistisen kehuskelun ja epäempaattisen alistamisyrityksen läpi,  ton sun väkinäisen yrittämisen joka väistämättä sun tapauksessa johtaa epäonnistumiseen. Se on tapahtunu kerran, se on toistunu ja se tapahtuu taas. Odota niin näät. Sä tiput sinne uudestaan. Sinne pohjalle ja sit sä tarvit mua taas sua pelastamaan. Pitämään kädestä kiinni, vetämään ylös ja pitämään pystyssä. Sä tiedät tän itekin. Näin se menee - usko pois, joten älä yritä hangata sitä hiekkaa nyt mun haavoihin, mä voin tehdä sen ihan itse. 

Onni

Moro vanha veikko!

  Terveisiä täältä jälkiruoan ääreltä. Edessäni lepää outoudessaan vähintään pistesijalle pääsevä, mutta jumalallisella yksinkertaisten makujen iloitulituksella voiton vievä annos: vaniljajäätelöä merisuolan ja oliviöljyn kera. Toimii - kokeile vaikka itse. Ateria muilta osin ei tällä kertaa ollut mikään makujen voitto - pystyn parempaan itse. Leipää ja bresaola con olio alkuun ja päälle yrttinen Penne Fiorentine, mutta kun keittön toimintaa katsoo niin sitä vain ihmettelee että ateriat ylipäätänsä saadaan valmistettua ja tarjottua. Täällä on se paikalle tyypillinen avokeittiö, joten me asiakkaat pääsemme vapaasti katsomaan sitä esitystä siellä keittiössä. Tuoksut ovat kyllä loistavan ruokaisia, mutta se helvetillinen mekkalaa, riitely ja käsittämätön kattiloiden paiskominen häkellyttää. Lisäksi kun äänet kertautuvat täällä salin puolella "käänteisen akustiikkasuunnittelun" vuoksi - eli korkea kupera katto, kiviseinät ja lattiat, niin voit kuvitella kuinka romanttinen ilmapiiri täällä on vallalla. Perhesuhteet tässä "perhe ravintolassa" ovat ilmeisesti vahvoja, kun ruokalistalla kerrotaan että kolmannessa polvessa paikkaa pyöritetään. Olen aina kuvitellut pitäväni tästä kielestä, mutta en enään - en kun sitä käytetään tällä tavalla. Mutta viihdettähän tämäkin.
  Tulin tänne eilen. Iltavalaistuksessa kaupunki oli kaunis, kutsuva - keskiaikainen ja upeasti valaistu. Näitä outoja siltoja, mukulakivi teitä, kojuja, piazzoja sekä tietysti Il Duomo, joka on kyllä aika helvetin iso talo. Sitä miettii väistämättä, että on siinä täytynyt olla usko kohdallaan että on senkin jaksanut rakentaa valmiiksi. Löysin yhdestä pienestä puuluukullisesta kojusta paikallisia Cantuccineja, eli mantelikorppuja. Kovia kun kivi mutta tähän epäsaludomaisen hyvään tummaan kahviin kastettuna pehmeneviä ja suussa sulavia. Mahtavuutta. Tuon näitä mukanani kotiin. Aamulla lähdin sitten uudelle kierrokselle ja hienoahan täällä on - historia ihan valuu niskaan kapeiden kujien ja teiden molemmilta puolin, mutta niin kulunutta, korjaamatonta, paskasta. Arnon vesikin oli niin ruskean epäkutsuvaa - että väri itsessään herätti hajuhermot etovuudellaan. Nyt kun ilta taas pimenee niin kaupunki herää kauniiksi, eli väistämättä sitä muuttuu yöeläjäksi - ja mikäs siinä kun ilta on lämmin ja kiirettä ei ole.
  Mä voin todella hyvin - olen onnellinen. Elämäni mandala alkaa hahmottua. Valmista ei ole vielä mutta asiat etenevät ja onnen sirpaleista alkaa muodostua uusia upeita kokonaisuuksia. Kaiken sen vanhan olen jättänyt taakse - osaan ottaa ikävätkin asiat muistoina, kokemuksina ja ennen kaikkea menneenä. Olen tullut ehjäksi - ehjemmäksi kuin koskaan ja sen piti vaan tapahtua tätä kautta, tällä tavalla ja hyvä niin. Keho ja mieli ovat valmiita ottamaan tulevaisuuden vastaan ja tuntemaan uudestaan kaiken sen mitä eteen tulee: onnea, lämpöä, rakkautta, kaipuuta - mutta myös yksinäisyyttä, luopumista, menetyksiä. Tiedän että tulen sen kaiken kestämään. Olen päättänyt olla vahva ja onnellinen.
  Viime aikoina olen paljon miettinyt sitä onnellisuutta: mitä se on, miten sen saavuttaa, miten siitä pystyy pitämään kiinni ja uskon sen nyt löytäneeni - sen reseptin siihen. Huomaan nyt että nämä ajatukset ovat oikeasti pyörineet mielessä jo vuosia, etsineet sitä oikeata määritystä, polkua, uskoa. En ole koskaan pystynyt turvautumaan siihen parrakkaaseen jumalaan, henkilöön jolta heikolla hetkellä voi pyytää apua - tukea. Minulle se jumaluus on aina täytynyt löytyä sisältä itsestäni. Kovasta etsinnästä huolimatta en vain sitä koskaan onnistunut löytämään, sitä voimaa, sitä uskoa. Minuun itseeni. Joskus kuvittelin buddhalaisesti että sammuttamalla tarpeen, sitä lakkaa kaipaamasta mitään ja pystyy irtautumaan kaikesta ja elämään vapautuneena, onnellisena - höyhenen kevyenä. Mutta nyt tiedän että tämä on aivan luonnon vastaista. Ei janon tunne lakkaa olemalla juomatta, keho tarvitsee nestettä toimiakseen, aivan kuten mieli tarvitse kokemuksia ja elämyksiä. Kyse on vain siitä miten asioihin suhtautuu, miten ne näkee, miten ne tuntee. Koska onni ei ole siitä mitä on tai ei ole, vaan onni on siitä miten suhtautuu siihen mitä on tai siihen mitä ei ole. Yksinkertaista, toimivaa. Se onni on aina oleva siinä silmien edessä - ei piilossa, ei hukassa. Tämän kun muistan niin tiedän olevani onnellinen nyt ja aina. Sitä paikkaa siellä munkkiluostarissa - mistä olemme usein puhuneet, en nyt tarvitse, mutta sehän onkin enemmän henkinen kuin fyysinen paikka. Ehkä me joku päivä käymme siellä pistämässä uskon uuteen uskoon ja parannamme koko maailman kerralla. Nyt minä kuitenkin elän ja nautin tästä fyysisestä maailmasta ja kaikesta mitä sillä on tarjolla.

Nautiskellen,
xxx

Taistelu

  Se taisi oli maanantai kun ajatus ensimmäisen kerran pyytämättä ilmaantui särkyneen sieluni sumuiselle pinnalle. Saapui paikalle syvältä - jostain tämän rikkinäisen ihmisen sisältä - haki voimaa hylkäyksestä, itsesäälistä ja yksinäisyydestä. Viipyi hetken kärventäen sydämmen vereslihaista sisäpintaa, kunnes hiipuui hiljakseen ja haihtui takaisin sinne mistä oli tullut. Piiloon vain - ei pois. Ajatus oli aiemminkin käynyt kylässä ja käteni oli toisinaan hapuillen etsinyt sitä valkoista pyyhettä jonka heittää kehään, mutta nyt oltiin tultu vedenjakajalle - tunteen voimakkuus iski kuin kirves ja tällä kertaa tuntui tosiaan siltä, että kun nyt kaiken olen menettänyt niin minulla ei enään ole mitään menetettävää; elämä on ohi ja nyt voin vain antaa mennä mutkasta suoraan. On aivan sama mitä nyt tapahtuu - mihin tämä lento loppuu ja ketä siinä vieressä sitä seuraa. Usko parempaan huomiseen on loppunut, elämänilo amputoitu eikä sitä päällekäyvää ja hukuttavaa epätoivoa vastaan jaksa enään taistella.

  Myöhemmin illalla puhuin asiasta sinulle ensimmäistä kertaa ääneen. Puin tunteeni suttuisiksi  hiilipiirrustuksiksi joissa kuvailin pelkojani ja pahaa oloa - sitä tyhjää polkua jota pitkin ajatukseni olivat lähdössä astelemaan. Syvää pimeää kuoppaa jonne tunsin ajautuneeni, josta en enään löytänyt pois - jossa ei enään ollut valoa, ei toivoa. Pelkkää väliinpitämättömyyttä, surua, murhetta. Sanat valuivat sielustani ulos ja jäivät tyhjiöön leijumaan, irtonaisina ja näkymättömillä kysymysmerkeillä varustettuina lauseina joihin en saanut sinulta vastausta. Kuin se viimeinen pienelle kivikkoiselle luodolle pystytetty majakka, ennen myrskyävää avomerta - kääntöpoiju, josta halutessaan vielä voi vielä kääntyä takaisin, ennen sitä pimeää yksinäistä matkaa jolle kuitenkin väistämättömästi olin lähdössä - ajautumassa. Jolta ei enään ollu pelastusta. Paluuta. Hiljaisuus oli kuin hyväksyminen - lupa päästää irti. Luovuttaa.

  Syvimmästä yksinäisyyden syvänteestä sen kuitenkin löysin. Löysin itse ja itse se oli löydettävä; sen toivon ja uskon huomiseen, koska pimeydessäkin on valoa - mutta siellä on vain niin pimeätä että sen näkeminenkin on vaikeata - lähes mahdotonta, mutta kun sen löysi niin se peitti häikäisyllään kaiken muun. Valaisi kirkkaaksi jokaisen nurkan ja katvealueen - puhdisti ja pelasti, eikä sen jälkeen voinut enään tehdä muuta kuin nousta ylös ja jatkaa taistelua.

Kaipuu

  Jäätynyt ruoho rapisee jalkojen alla ja viime viikonloppuna haravoidut lehtikasat näyttävät pieniltä pakkasenpeittämiltä hautakummuilta muuten autiolla pihalla. Ruohikossa - omenapuun alla - pilkottaa unohtunut ja jonkin luonnon tuoman vierailijan puoliksi syöty kirpeä omena. Kesän lämmön unohtanut aamuaurinko valaisee himmeästi lehdettömien oksien välistä. Kaukana on kesäkuun sininen taivas, lämpimät hiekkarannat ja nummijärven kirkas vesi. Lämmin heinikko, suuri taivas ja linnunlaulu. Yksinäinen varis ääntelehtii sinisellä taivaalla - kuin ilkkuen muistolle - ja jatkaa sitten matkaansa puidenlatvojen taakse. Hiljenee. Rauhoittuu. 
  Toukokuu herättää toiveen ja kesäkuussa se murtautuu ulos kolostaan. Heinäkuussa eletään täysillä ja matkalla elokuuta kohti alkaa kutistuminen. Elokuussa lämpimät tummenevat illat muistuttavat vielä siitä mitä oli - on ollut, mutta samalla se henkii myös tulevasta muutoksessa. Syyskuussa muistot haalistuvat ja lokakuussa pakkanen tulee käymään jäädäkseen, ja kutistaa maailman tiiviiksi kaipuun paketiksi ja valmistautuu vastaanottamaan pimeyden ja kylmyyden kalvon. Tuoksut peittyvät. Nukahtavat. Ympäristö vetäytyy kuoreensa ja vesilammikot jäätyvät.   
  Kosteat jäätyneet lehdet repeilevät askeleideni alla. Ylitän tien ja suuntaan metsään, pystyyn jäätyneen heinikon läpi. Hiljaisuus tulee iholle yksinäisenä viileänä puuskahduksena, saa paljaan ihon kananlihalle. Kipeän sammaleisen kalliolle laelle ja katselen elotonta uneliasta maisemaa. Metsän takana pilkottaa talo ja nukahtanut pihapiiri. 
  Tästä alkaa selviytymistaistelu läpi kylmyyden. Läpi ravinnottoman maan. Läpi pimeän ajan. Yksinäisyyden. Tämän ajan elämä rakentuu uskoon ja toiveeseen tulevasta - uudesta heräämisestä, uudesta mahdollisuudesta ja taivaalta taas paistavasta auringosta.

Haven

  Se alkaa tutulla rumpukompilla, ensimmäisillä soinnuilla ja sitten sormet liukuvat kitaran kieliä pitkin synnyttäen liukumäen sisään kappaleeseen ja tarttuva sävelmä alkaa - rauhoittuu ensimmäiseen säkeistöön. Käheä lauluääni kuiskaa ensimmäisen säkeistön rauhallisesti, varovasti. Laulaa siitä kuinka nyt koittaa hämärä, syvempi kuin koskaan aiemmin. Pahaksi mennyt hiljaisuus jota ei voi peittää, ei hävetä. Tämä sisällä vellova pakottava tarve sukeltaa sinne syvälle. Viimeisen lauseen jälkeen kappale siirtyy kertosäkeeseen jossa rytmi vaihtuu ja kappale pääsee paholaisen lailla valloilleen. Irti. Lauluääni muuttuu voimakkaammaksi - tehokkaaksi huudoksi jossa ihmetellään tätä pakottavaa tarvetta pimeälle puolelle, tarpeelle kutsua pimeyttä lähelle, sisälle. Toinen säkeistö toistaa ensimmäisen kaavaa, rauhoittuu -pohditaan tätä tilaa jota ei voi selittää, ymmärtää -  ja sitä pohjatonta halua ja tarvetta jäädä tänne. Tähän tilaan - syvälle pimeyteen. Synkkyyteen. Kappale jatkuu taas voimakkaalla kertosäkeellä tuomatta vastausta, koska vastausta ei ole. Näin vain on. On aina ollut, aina oleva.
  Tämä kappale aukaisi silmät ja toi musiikin oikeasti lähelle. Päästin syvälle sisälle. Aikoinaan tämä oli kovinta mitä tiesin. Rankinta soitantaa - aivan käsittämätöntä mättöä, voimaa. Nyt - kun laitan kuulokkeet korville ja syvennyn jälleen näihin säveliin - näiden instrumenttien yhdessä luomaan käsittämättömään sopusointuun ja kauneuteen, koen yhä sen voiman ja raakuuden - mutta näen myös selvänä sen rosoisen ja kovan pinnan alla villinä tanssivan kauneuden ja rauhan. Syvyyden. Aivan uskomattoman luovuuden sikermän. Sanat ja sävelet tulevat vastaan ja kuiskaavat korviini omaa tarinaansa. Pukevat sanoiksi asioita joita en itse voi sanoiksi pukea - osaa pukea. En tiedä mistä kappale on saanut alkunsa, mitä sanottaja itse on elänyt kirjottaessaan nämä synkät sanat - tämän kappaleen, mutta julkaisun jälkeen nämäkin sanat ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Muodostavat kullekkin kuulijalle omanlaisen selityksen. Jollekulle ehkä pelkää rumpujen paukkeen rinnalla tulevaa lisämaustetta - örinää jonka tahtiin riehua ja pyörittää hiuksia. Jollekulle tämä voi kertoa tarinaa masennuksesta, murheesta tai ikävästä. Minulle tarina selittää suhtautumistaan tähän mustaan raskaaseen musiikkiin. Kertoo siitä voimasta mitä siitä löytyy ja siitä pakottavasta tarpeesta välillä sukeltaa sinne syvälle ankeuteen, mustiin ajatuksiin. Toisinaan pitää vain kuunnella jotain jossa huudetaan menetettyä elämää tai kutsutaan katosta roikkuvaa hirttosilmukkaa apuun. Öristään helvetillisellä voimalla kaiken kattavasta surun tunteesta josta ei pääse irti vaikka mitä tekee. Verisestä ja yksinäisestä kuolemasta. Sanoin ei voi selittää mikä siinä viihdyttää - kiehtoo. Miksi se tuo voimaa kun sitä luulisi että sieltä päinvastoin etsitään sitä lapiota jolla kaivaa itsensä vielä syvemmälle synkkyyden syövereihin? Ilmeisesti välillä sitä pitää vain vierailla siellä montun pohjalla -kokea yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, jotta löytää itsensä ja löytää sen köyden jonka avulla voi nousta takaisin ylös ja katselemaan taivaalla paistavaa aurinkoa. Ihmisiä on monenlaisia, makunsa kullakin. Näin minulla.

Suunnitelmat

  Aamu on vielä nuori ja varhaisen hämärä, silloin kun sarastus on jäänyt norkoilemaan aamuyön syliin miettimään hyvää syytä saapua paikalle tuomaan meille edes hiukan sitä myöhäis-syksyn valoa ja pois karannutta lämpöä ja valamaan meihin uskoa siihen että päiväkin tässä vielä koittaa, vaikka pahalta näyttäisi - mutta uhmaan hämärää ja astelen kuitenkin ulos. Ilmassa on syksyistä kosteutta ja maa on märkien lehtien täyttämä ja siellä täällä pilkottava sammaleinen nurmikko on märkä ja kurainen -  viimepäivien lämpimien ilmojen ja sateen pehmittämä. Kulutettu. Puuvajan takaa siirrän syrjään edellisen asukkaan kyhäämän pressukatoksen ja aloitan kosteiden halkojen viskelyn. Heittelen ne vajan eteen - halonpilkkomistukkini ympärille epämääräiseen sekamelskaan. Katoksen tyhjennettyäni tartun kirveeseen ja alan pilkkomaan. 
  Puut ovat sateen kosteuttamia eivätkä tahdo haljeta ja puoliskot jäävät itsepintaisesti säikeistä toisiinsa roikkumaan. Käsivoimalla vääntelen niitä sitten väkisin toisistaan eroon. Voimalla ja päättäväisyydellä, kipein sormin. Tätä puiden pilkkomista voisi kutsua pidemmän aikavälin suunitelmalliseksi työksi, kun sitä tässä tänään syys-säässä pilkkoo takka- ja saunapuita jotka löytävät tiensä takkaan vuoden päästä. Ensi vuonna. "Ensi vuosi": Tuo kaukana jossain utuisessa tulevaisuudessa lepäävä ajankohta, joka tuntuu olevan aivan yhtä etäinen kuin miltä "viime vuosi" nyt tänään tuntuu, mutta tässä minä kuitenkin pilkon puita ja mietin, että tulenko itse polttamaan näitä puita takassa vai teenkö jollekulle toiselle tässä palvelusta. Onko tässä järkeä? Missä olen vuoden päästä? Kuka olen? Miksi tämä suunnitelma kävisi toteen, kun mikään muukaan tehty suunnitelma ei viime aikoina ole mennyt niin kuin ajatteli ja toivoi. Uskoi. Vuosi sitten suunniteltiin elämää ja arkea - ei mitään kultareunuksista pumpulinpehmeää elämää - ruusunpunaista ja romanttista, vaan ihan tavallista eloa; töitä, likaista tiskiä ja imurointia, vessaharjoja ja petaamatonta sänkyä. Arkea. Kuitenkin - tässä minä nyt olen yksin - haravoimattomalla ja lehtien täyttämällä pihalla pilkkomassa märkiä puita sateessa.
  Kauempaa - metsän syvyydestä, kuulen koirien kimeää haukuntaa - ihmisten ääniä, jota seuraa kaksi peräkkäistä metsän läpi kaikuvaa laukausta ja sen jälkeen ahdistava hiljaisuus, joka laskeutuu pilviseltä taivaalta ja puiden latvoista peittäämään tapahtuman . Nyt - hirvenmetesästyskaudella - kuulemaani ääninäytelmää kutsutaan varmaankin "kaadoksi" - onnistumiseksi, mutta saaliin kannalta enemmänkin elämän suureksi tragediaksi. Ei se hirvikään varmaan ajatellut aamulla, että auringonnousun aikaan saa juosta lepikossa koiria karkuun ja että lopulta - jossain kylmän hakkuuaukean reunalla, pääsee maistamaan lyyjyä. Toisen onni on toisen epäonni - ehkä sitä pitäisi oikeasti oppia nauttimaan tästä harmaasta hiljaisesta aamusta - hiljaisuudesta ja rauhasta ja näistä kosteista itsepäisistä haloista, puutuneestä selästä ja työn teosta. Vapaudesta ja uusista kokemuksista ja kohtaamisista.Tekemisestä tekemisen vuoksi. Tarkoituksesta ja täyttymyksestä, muuttuneista suunnitelmista ja niistä yllätyksistä joita elämä eteen heittää. Elämähän on täynnä yllätyksiä: hyviä ja toisinaan vähemmän hyviä, mutta hyviä kuitenkin.

Hetki

  Eräänä päivänä kohtasin K:n ja hän toi rakkauden takaisin elämääni. Vahingossa, yllättäen ja odottamatta. Hetkellä jolloin sen vähiten odotti tapahtuvan - hetkellä jolloin kohtalo puuttui peliin ja muovasi salaa tulevaisuutta lupaa kysymättä. Se alkoi kahden silmäparin kohtaamisesta - varastetuista ja salaisista hetkistä, jännityksestä ja siitä vapauttavasta tunteesta kun näkee että toinen näkee ja kun näkee että toinen katsoo takaisin samanlaisin silmin. Myöhemmin mukaan tuli myös puhe ja repliikit, tarinat ja lauset - mutta alussa oli syvä ja molemminpuolinen katse meidän välilllä, joka teki tyhjäksi tarpeen kaikelle muulle kommunikaatiolle.
  Ensimmäisten katseiden jälkeen seurasi muutama varovaisen virallinen ja kahdenkeskinen kohtaaminen, jolloin kumpainenkin kokeili jään kantavuutta - varovasti, astumatta kuitenkaan koko painolla. Vielä ei uskaltanut. Vielä sitä kokeili ja leikki - mittaili ja odotti, että jos se toinen uskaltaisi ottaa sen ensimmäisen askelen kun itse vielä empi. Pelkäsi. Hapuilevia yrityksiä löytää se toinen puolestavälistä. Leikkiä olisi voinut jatkaa - pallotella, mutta janosin muuta. Enempää. Uskalsin. Ankkuroin. Kirjoitin K:lle lyhyen viestin ja tiesin että kun sen lähetän, niin se maailma minkä olin oppinut tuntemaan -  se elämä jota elin oli sellaisenaan tullut tiensä päähän ja että kaikki olisi lopullisesti ja peruuttamattomasti muuttanut muotoaan joksikin uudeksi. Toisenlaiseksi. Lopputulosta ei voinut vielä tietää, mutta muutos oli varma. Lopullinen ja peruuttamaton. Lähetin viestin ja K vastasi. Askeleet oli otettu.
  Seuraavalla viikolla menimme syömään. Syrjäisessä pöydässä - suurten valkoisten ikkunoiden alla, mukaan tuli sanat ja keskustelu. Aluksi varovaista, hermostunutta ja hapuilevaa. Etsien sitä yhteistä tasoa, sointua. Hyvin pian se muuttui vapautuneeksija ja helpoksi. Sujuvaksi. Juuri sellaiseksi kun olin siitä ensimmäisestä katseesta asti uskonut sen olevan. Tiennyt sen olevan. Alkuruoan aikana tunsin sen ensimmäisen kerran ja myöhemmin - pizzan ja pororullan edessä, näin kuinka välillemme muodostui keveistä ja läpikuultavista langoista kudottu seitti joka sitoi meidät yhteen. Oli menneisyys - joka oli tuonut meidät tähän, oli tämä hetki - joka täydensi ja oli tulevaisuus - joka oli mahdollisuuksia täynnä: uskomaton ja meidän muovattavissa. 
  Olin usein kuvitellut kohtauksen, jossa rakastunut pari istuu kynttilänvalossa tyhjenevässä ravintolassa. Toisiinsa uppoutuneina. Hukkuneina. Hukuttautuneina. Tyhjiä pöytiä kiersi siivooja ja ravintolan nurkassa, hämärällä lavalla seisoi - kauniita ja pehmeitä rakkauden säveliä soittava saksofonisti. Lyhyt hetki - jolloin kaikki maailmassa on kaikonnut, paitsi "hetki" - hetki rakkauden, hetki kahden kohtalotoverin valamassa tulevaisuutta. Nyt näin - kuin ulkopuolisin silmin - minut ja K:n siinä. Ilman siivoojaa ja saksofonistia, ilman kynttilänvaloa, koska näillä ei ollut oikeastaan mitään merkitystä. Merkittävää oli vain ne kaksi siinä. Me kaksi siinä. Tässä hetkessä. Yhdessä.
  Poistuimme ravintolasta ja rappusilla - kun pöytä ei enään pitänyt meitä erillään, pääsimme toistemme lähelle ja annoimme ensimmäiset lupaukset. Elämä oli oikein. Maailma reitillään. Huomenna auringon noustessa koittaisi loppuelämämme ensimmäinen aamu ja matka sitä kohden oli alkanut. 
  Illalla kuuntelin iPodillani musiikkia ja korvakäytäviini tatuoitui ikuisiksi ajoiksi se yksi kappale missä laulettiin juuri tästä hetkestä, tästä illasta, tästä elämästä, tästä tulevaisuudesta; että kaikki tulee jäämään sellaiseksi jona se ei koskaan ole ollut.